Onko normaalia lähtökohtaisesti ajatella, että on inhottu ja vihattu

Ei ole normaalia, se edellyttää vuosien henkisen ehdollistamisen esim. koulukiusaamisen keinoin.

Ídíòoťti!

On normaalia jos on narsistin lapsi (olen itsekin). Silloin koko lapsuus on uskoteltu että olet arvoton, huono, surkimus, yhdentekevä ja täysin mitätön paskakasa, ja ktsetubto on riistetty eikä normaali minäkuva kehity.

Onneksi plen sanaut apua ja päässyt kuntoutumaan mutta maailmankuvani oli juuri tuo 30v ikään asti.

Minä uskon noin, vaikka minua ei ole koskaan kiusattu ja kotonakin oli kaikki enimmäkseen hyvin (vaikka tietenkin kaikissa perheissä on omat ongelmakohtansa). Olen saanut tehdä itseni psyykkaamiseen hirveästi töitä ja edelleen tämä uskomus laukeaa hyvin helposti ihmiskontakteissa, ja sabotoi tehokkaasti esim. ystävystymistä ja verkostoitumista. Olen tullut siihen tulokseen, että olen vain neurologinen luuseri, yliherkkyys saa minut yliepäileväksi.

Onko kenelläkään kokemusta auttaako terapia tällaiseen?

Täytyy oppia tietty välinpitämättömyys ympäristöstä ja ymmärtää, että suurimmalle osalle ihmisistä olet kuin ilmaa, tapettiseinää tai taustahälyä, ei mitään suurempaa merkitystä. Ihmiset keskittyvät itseensä ja lähipiiriinsä. Ja samalla tavalla kannattaa suhtautua heihin ja heidän mielipiteisiinsä. Kuin kärpäsen surinaa. Peruskohtelias täytyy pyrkiä olemaan mutta sen enempää ei tarvitse ketään miellyttää eikä myöskään odottaa toisten hyväksyntää tai kiitoksia.

Ei tietenkään ole.Joku vialla itsetunnossa ja minä kuvassa.Suosittelen juttelemaan psykologin kanssa.

Minulla on tuota ongelmaa. Se ei päde sellaiseen pinnalliseen tutustumiseen, kun pitää esim. töissä vastaanottaa uusi ihminen tai itse menen uutena johonkin paikkaan tai harrastukseen, mutta kaikki ystävyyssuhteet se estää kyllä. Etenkin naisiin. Miesten kanssa taas ei jaksa olla ystävä, koska kaipaan seurustelukumppania. Ei jaksa sitä epäselvyyttä, että kääntyisikö tilanne jommankumman yksiouoliseksi rakastumiseksi.

Syyn tähän näkisin olevan narsistiäitini.

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään ole.Joku vialla itsetunnossa ja minä kuvassa.Suosittelen juttelemaan psykologin kanssa.

Mulla on ongelmia nimenomaan tuossa minäkuvassa, ja ne ovat kaikki äitini (narsisti) tekemiä. Terapeuteilla ei olemitään keinoja auttaa huonon minäkuvannkanssa, jos olisi, niin tuskinpa olisin käynyt yhteensä yli 15 vuotta terapioissa saamatta tämän enempää apua. Itse pitää heille kaikki kertoa, eli joe terapiaan menikä ei itse tajua, että ongelma on minäkuvassa, vaan pitää esimerkiksi sitä, että on vastenmielinen asiana, joka korjaantuu vain itseä parantelemalla ei p*skat terapeutit milläänlailla kykene auttamaan. He eivät TODELLAKAAN sano, että syy ei ole vioissasi ja sinussa, vaan siinä, miten sinua on kohdeltu. Ei, he jankkaavat ja hinkkaavat terapiaan tulijan kanssa vaikka 20 vuotta TÄMÄN vikoja hiiskumatta sanaakaan siitä, että SINUA on kohdeltu väärin.

Ja mikäli itse kerrot heille, että tarvitset apua, koska sinua on kohdeltu väärin suurin osa ei osaa auttaa mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tietenkään ole.Joku vialla itsetunnossa ja minä kuvassa.Suosittelen juttelemaan psykologin kanssa.

Mulla on ongelmia nimenomaan tuossa minäkuvassa, ja ne ovat kaikki äitini (narsisti) tekemiä. Terapeuteilla ei olemitään keinoja auttaa huonon minäkuvannkanssa, jos olisi, niin tuskinpa olisin käynyt yhteensä yli 15 vuotta terapioissa saamatta tämän enempää apua. Itse pitää heille kaikki kertoa, eli joe terapiaan menikä ei itse tajua, että ongelma on minäkuvassa, vaan pitää esimerkiksi sitä, että on vastenmielinen asiana, joka korjaantuu vain itseä parantelemalla ei p*skat terapeutit milläänlailla kykene auttamaan. He eivät TODELLAKAAN sano, että syy ei ole vioissasi ja sinussa, vaan siinä, miten sinua on kohdeltu. Ei, he jankkaavat ja hinkkaavat terapiaan tulijan kanssa vaikka 20 vuotta TÄMÄN vikoja hiiskumatta sanaakaan siitä, että SINUA on kohdeltu väärin.

Ja mikäli itse kerrot heille, että tarvitset apua, koska sinua on kohdeltu väärin suurin osa ei osaa auttaa mitenkään.

Terapeutit, jotka tunnistavat narsistin uhrille aiheutettua häpeää ja ovat sellaisen uhrin auttamiseen kouluttautuneet saattaisivat osata auttaa. Eli käytännössä he ovat terapeutteja, joilla on koulutusta narsismin uhriuteen.

Mutta koska psykiatria ei kuulemma tunnusta narsistin jhrin käsutettä tällaisia terapeutteja ei ole paljon. Ja psykiatrialle narsistin uhrille synnytetty häpeä on aihealue, josta ala ei tiedä juuri mitään. Ei tarpeeksi. Koska sen näkee siitä, että kun koittaa saada apua kun itseä on loukattu ja kohdeltu satuttavasti kukaan ei tiedä miten se parannetaan.

Osoitan hänelle loppuelämäni halveksuntaani siitä, että hän ei antanut minulle oikeutta tuntea sitä mitä tunnen. Se oli nimittäin iso virhe.

Ei se ole normaalia eikä vastaa todellisuutta. Tuntemattomilla ei ole mitään käsitystä sinusta eikä siten mitään perustetta inhota ja vihata sinua. Varmaan realistisinta on ajatella, että tuntemattomat ovat välinpitämättömiä persoonaasi kohtaan.

Toki on erittäin ennakkoluuloisia ihmisiä, joilla on kielteinen odotusarvo tuntemattomia kohtaan ja jotka tekevät pienistäkin eleistä ja ilmeistä pitkälle meneviä kielteisiä päätelmiä, mutta he varmaan tekevät sitä monien tuntemattomien kohdalla. Mitään henkilökohtaista se ei voi olla, koska hekään eivät tunne sinua henkilökohtaisesti.

Minä olen tuntenut noin niin kauan kuin muistan. Minua kyllä kiusattiin jonkun verran peruskoulussa muttei ollenkaan samalla tavalla kuin koulumme "kiusattuja". En kokenut itseäni kiusatuksi, minusta se oli tavallaan normaalia että kaikkia kiusataan joskus. Nyt, nuorena aikuisena ja pian yliopistoon lähtevänä kaikki ahdistukseni ja pelkoni ovat lähteneet paisumaan ihan mittasuhteistaan. Lukiossa eristäydyin ja vietin kaiken aikani yksin eikä se minua koskaan vaivannut suuremmin. Vietin pari välivuotta tehden hyvin yksinäistä työtä, jossa viihdyin mainiosti. Nyt kun elämä mullistuu muuton ja uuden koulun myötä, minun on oikeasti vaikea selviytyä kauppareissusta, koska melu tuntuu sietämättömältä samaan aikaan, kun aivoni käyvät miljoonaa läpi joka ikisen ihmisen ilmeitä, että mitä pahaa tuo mahtaa minusta ajatella. Kävin vähän aikaa sitten psykiatrilla, ja seurauksena olen mitä ilmeisimmin matkalla autismidiagnoosiin. Olen siis koko ikäni peitellyt omaa autistista itseäni matkimalla muita ja näyttelemällä "tavallista" mutta nyt suurten elämänmuutosten alla pää ei enää kestänyt. Ahdistuneisuus ja masennus ja vihamielinen omakuva kumpuavat siis kaikki siitä, etten ole neurotyypillinen.