Tuleeko teille muille vapaaehtoisesti lapsettomille koskaan sellainen kaiho, että jos olisi sittenkin pitänyt...?

Ei ole vielä tullut. 

Ei ole minulle ainakaan tullut. En juurikaan pidä lapsista, enkä ole sellaisesta koskaan haaveillut. Ja mitä enemmän törmään meluaviin lapsiperheisiin jossain Prismassa, sitä varmempi olen omasta valinnastani.

Ei todellakaan. Nautimme elämästämme näin. Ajatuskin että olisi lapsia huollettavana tuntuu ahdistavalta.

Ei ole tullut, ei hetkeäkään.

Eipä ole tullut koskaan.

Ei koskaan. ”Onneksi en” todella usein.

Eipä ole koskaan tullut sellainen olo, että haluaisin nauttia elämästäni vähemmän.

36 vuotta minulle oli itsestäänselvyys että en halua lapsia, asiasta ei ollut epäilystäkään. Sitten, en tiedä mitä aivoissa naksahti, aloin näkemään unia vauvoista, ihastelemaan niitä kaihoisana kadulla, miettimään että JOS olisi oma, mikä sen nimi on jne.

Puolisen vuotta sitä vaihetta, ja nyt en olekaan enää vela, vaan mietin epätoivoisena voinko vielä lapsen saada, vai onko jo liian myöhäistä. Hitto. Mieluusti olisin velana pysynyt, se oli helpompaa ja selkeämpää kuin tämä tunnemyllerrys.

Ei ole koskaan tullut. En vain ole kiinnostunut lapsista millään tavalla. Olen viisikymppinen.

Yhdellä sisaruksellani on aivan upeat lapset, lukioikäiset tyttö ja poika. Siitä huolimatta, että olen seurannut vierestä näiden ihanien (hauskojen, älykkäiden, hyvätapaisten ja pärjäävien) tyyppien kasvamista, en ole koskaan halunnut omia lapsia. Mikään lasten tekemisessä ja kasvattamisessa ei houkuttele,

Päinvastoin.

Kaikki muutokset viittaavat nykymaailmassa siihen, että perheellisten elämä on jatkuva epävarmuutta jo edes aikuisten itsensä selviytymisestä.

Miksi muutenkaan järjestää itselle riippaa jalkaan pariksi vuosikymmeneksi, kun voi nauttia rennosta ja vastuuvapaasta elämästä?