Toivottavasti suorittaja-uratykkiäidit saisivat vammaisia lapsia

Eikä muuten edes aina auta tuollainen. Minulla on yksi sukulaistäti, joka on hyvin kova-arvoinen liikenainen. Hänellä on vammainen, nyt jo aikuinen, poika. Ei ole siitä yhtään hänen arvonsa pehmentyneet eikä oravanpyörässä juokseminen vähentynyt.

siellä kuittailee?



Olisiko kannattanut käydä koulu loppuun, edes perus-

Olen uraihminen ja hyvin aktiivinen kaikessa, mitä teen. Olen tunnollinen, ahkera ja nopea - eli varmaan joidenkin mielestä suorittaja. Tykkään tehdä kunnolla sen, mitä teen.



Mutta kyllä minullekin on tärkeintä se, että lapseni on tasapainoinen ja onnellinen, viis siitä tuleeko hänestä lääkäri vai maalari vai kaupan kassa.



Niiden - perustarpeiden lisäksi - minulta vain löytyy MYÖS energiaa kehittää lasteni taitoja ja tietoja. Se, ettei tyydy A:han, vaan tavoittelee myös B:tä ja C:tä ei merkitse, etteikö tietäisi A:n olevan olennaisin asia.



Ja hei... minulla on lapsista yksi autistinen. Koska olen älykäs ja toimelias ihminen, hänenkin hoitonsa ja etuuksien haku ja esim. sopivan koulun etsiminen hoituu minulta tehokkaasti, tehokkaammin kuin ainakin osalta muita erityislasten äitejä. Vaikka lapseni on erityinen, olen järjestänyt hänelle kehittäviä harrastuksia ja kuskaan häntä niissä. Kuntoutan häntä itse.



Eli kyllä sen erityislapsenkin hoidon voi "suorittaa" paremmin ja vähemmän hyvin.

olen miettinyt, että arvot muuttuvat totaalisesti niissä perheissä, joissa pintaliito muuttuu vammaisen lapsen myötä. Ei tietenkään voi yleistää.

Itse luokittelisin sellaisiksi yrityjohtajat, huippupoliitikot jne, mutta en esim tavallista 8-16 työtä tekevää, vaikka olis akateeminen koulutus ja hyvä palkka.

Itselläni on kehitysvammainen lapsi, mutta ei hän minun työntekooni ole vaikuttanut, vapaa-aikaan kylläkin, koska sitä ei juuri ole.

olen miettinyt, että arvot muuttuvat totaalisesti niissä perheissä, joissa pintaliito muuttuu vammaisen lapsen myötä. Ei tietenkään voi yleistää.

mitä se pintaliito on? EIkö se nyt jää vaikka syntyisi ihan tervekin lapsi?

tai isää. Ehkä olen väärällä alalla, eli asiantuntijaorganisaatiossa. Osa ihmisistä tekee paljon töitä mutta kyllä perhe tuntuu kaikille olevan tärkeä. Monet miehet pitää osuuden hoitovapaasta, ovat kotona jos lapsi sairastuu ja koettavat tehdä asiat lasten ehdoin. Jonkunhan on oltva johtavassa asemassakin ja tehtävä tulosta ja päätöksi. Ei se silti tee ihmistä välttämättä kovaksi. Ihan hyvin myös kotona oleva vanhempi voi olla kova ja tunteeton lapsiaan kohtaan.

Minä olen isossa IT-firmassa töissä ja teen työtä 40h viikossa. Lapset menivät päivähoitoon 2.5-3-vuotiaina, itse menin töihin aiemmin eli isä oli hoitovapaalla, esikoiselle palkkasin hoitajan kotiin. Minulla on ura ja olen äiti ja yksi lapsistani on pitkäaikaissairas, mitä pystyt päättelemään arvoistani tämän perusteella?

tai isää. Ehkä olen väärällä alalla, eli asiantuntijaorganisaatiossa. Osa ihmisistä tekee paljon töitä mutta kyllä perhe tuntuu kaikille olevan tärkeä. Monet miehet pitää osuuden hoitovapaasta, ovat kotona jos lapsi sairastuu ja koettavat tehdä asiat lasten ehdoin. Jonkunhan on oltva johtavassa asemassakin ja tehtävä tulosta ja päätöksi. Ei se silti tee ihmistä välttämättä kovaksi. Ihan hyvin myös kotona oleva vanhempi voi olla kova ja tunteeton lapsiaan kohtaan.

Ihan samaa mietin. Koen, että tuollainen suorittaja-leima tulee kovin, kovin herkästi jo siitä, että on tunnollinen ja aikaansaapa ja arvostaa koulutusta ja elämän pieniä mukavuuksia ja järkevää ajankäyttöä yms.

Mitkä eivät kyllä todellakaan siis sulje pois sitä, että prioriteetit ovat oikeassa asennossa.

-4-

olen miettinyt, että arvot muuttuvat totaalisesti niissä perheissä, joissa pintaliito muuttuu vammaisen lapsen myötä. Ei tietenkään voi yleistää.

mitä se pintaliito on? EIkö se nyt jää vaikka syntyisi ihan tervekin lapsi?

Kyllä mä tunnen jotain semmoisia perheitä joissa lapsistakin tulee aika pienenä jo osa kovaa, menestyjien ja suorittajien porukkaa jota vanhemmat jo ovat. Heiltä oletetaan menestystä koulussa ja harrastuksissa, ja hekin ovat yksi tärkeä kilpi muutenkin menestyneiden vanhempien palkintokokoelmassa: MEIDÄN lapset harrastaakin niin hienoja asioita ja menestyvät ja pärjäävät...

Jos pintaliito on tällaista asennetta, silloin ymmärrän että vammaisen lapsen syntymä sitä rikkoo. Silloin murskaantuu toiveet, että meidän irma-petteristä tulee vanhempien ylpeys jolla voi tuolla tavoin ylpeillä. Tuollaiset arvot omaaville vanhemmille usein vammainen lapsi voi aluksi olla jopa häpeä, jota hävettää näyttää muulle maailmalle. Usein käy se positiivinen muutos, että tuskan edessä oma arvomaailma kyseenalaistetaan ja tosiaan arvot muuttuvat inhimillisemmiksi ja vähemmän menestyskeskeisiksi.

Mutta aina ei näin käy: on niitäkin vammaisen menestyjävanhempia jotka sitten vaan muuttavat vammaisen lapsen toisella tapaa oman erinomaisuutensa kilven kiillottajaksi: minulla on vammainen lapsikin ja silti pärjään ja teen töitä kuin pieni eläin, elämäni on niin kovaa mtuta kestän ja jaksan, olen siis todella ihailtava ihminen.

menestystä lasten kautta hakevat ne vanhemmat, jotka itse eivät onnistuneet.

Mutta sairasta tai vammaista lasta en toivo kenellekään, en voi toivoa että kukaan lapsi olisi vaammainen. Minusta aivan sairas ajatus. Lapsen vammaisuus on jokaiselle vanhemmalla iso asia, ja toki lapselle myös. Itse olen elänyt synnynnäisesti sairaan veljen kanssa, jota sairaus pikkuhiljaa vammautti fyysisesti.

AP on vissiin jäänyt kotiäidiksi ja on kateellinen menestyville vanhemmille :D

olen miettinyt, että arvot muuttuvat totaalisesti niissä perheissä, joissa pintaliito muuttuu vammaisen lapsen myötä. Ei tietenkään voi yleistää.

mitä se pintaliito on? EIkö se nyt jää vaikka syntyisi ihan tervekin lapsi?

Kyllä mä tunnen jotain semmoisia perheitä joissa lapsistakin tulee aika pienenä jo osa kovaa, menestyjien ja suorittajien porukkaa jota vanhemmat jo ovat. Heiltä oletetaan menestystä koulussa ja harrastuksissa, ja hekin ovat yksi tärkeä kilpi muutenkin menestyneiden vanhempien palkintokokoelmassa: MEIDÄN lapset harrastaakin niin hienoja asioita ja menestyvät ja pärjäävät... Jos pintaliito on tällaista asennetta, silloin ymmärrän että vammaisen lapsen syntymä sitä rikkoo. Silloin murskaantuu toiveet, että meidän irma-petteristä tulee vanhempien ylpeys jolla voi tuolla tavoin ylpeillä. Tuollaiset arvot omaaville vanhemmille usein vammainen lapsi voi aluksi olla jopa häpeä, jota hävettää näyttää muulle maailmalle. Usein käy se positiivinen muutos, että tuskan edessä oma arvomaailma kyseenalaistetaan ja tosiaan arvot muuttuvat inhimillisemmiksi ja vähemmän menestyskeskeisiksi. Mutta aina ei näin käy: on niitäkin vammaisen menestyjävanhempia jotka sitten vaan muuttavat vammaisen lapsen toisella tapaa oman erinomaisuutensa kilven kiillottajaksi: minulla on vammainen lapsikin ja silti pärjään ja teen töitä kuin pieni eläin, elämäni on niin kovaa mtuta kestän ja jaksan, olen siis todella ihailtava ihminen.

Mitä pahaa siinä on, että on itsestään ja aikaansaannoksistaan ylpeä? Vähän kuulostat nyt "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista" -tyypiltä. Suomalaisilla on paha taipumus ajatella, että mistään et saa iloita tai olla ylpeä, koska se on muilta pois. EI OLE. Se on vain hyvä lapsen kannalta, että osaa vammaisuudenkin ottaa haasteena ja taistella sen aiheuttamia rajoitteita vastaan. Elämässä on sävyjä vammaisellakin lapsella: toiset jäävät ns. ojaan makaamaan sen kanssa, eivätkä uskalla elää ja yrittää, toiset taas ovat kunnianhimoisempia ja etsivät keinot vaikeuksien madaltamiseksi.

Voimia kaikille muillekin erityislasten vanhemmille, ovat sitten urassa kiinni tai eivät!

-4-

terve lapseni on kympin oppilas koulussa, harrastaa 4:nä iltana viikossa + kilpailee lajissaan ja olen hänestä todella ylpeä.

Olisko mun nyt pitänyt otta hänet harrastuksista pois ja vaatia saamaan huonompia numeroita vain koska pikkuveli on vammainen?

Mitä pahaa siinä on, että on itsestään ja aikaansaannoksistaan ylpeä? Vähän kuulostat nyt "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista" -tyypiltä. Suomalaisilla on paha taipumus ajatella, että mistään et saa iloita tai olla ylpeä, koska se on muilta pois. EI OLE. Se on vain hyvä lapsen kannalta, että osaa vammaisuudenkin ottaa haasteena ja taistella sen aiheuttamia rajoitteita vastaan. Elämässä on sävyjä vammaisellakin lapsella: toiset jäävät ns. ojaan makaamaan sen kanssa, eivätkä uskalla elää ja yrittää, toiset taas ovat kunnianhimoisempia ja etsivät keinot vaikeuksien madaltamiseksi.

Voimia kaikille muillekin erityislasten vanhemmille, ovat sitten urassa kiinni tai eivät!

-4-

joskus vaan lapsen on tosi ahdistava kasvaa tuollaisessa perheessä, jossa hän kokee itseensä jatkuvasti kohdistuvan voittamisen ja menestyksen VAATIMUKSEN. Olen itse kasvanut senhenkisessä perheessä, ja kokenut asian omakohtaisesti. Nähnyt äidin ilmeistä kuinka pettynyt hän oli jos koulutodistus ei ollut luokan paras, ja tullut sätityksi jos en treenaa harrastuksissa hulluna ollakseni ehdottomasti kaikkein paras ja voittaakseni mitaleita (jotka eivät itseäni kiinnostaneet pätkääkään).

Kamala sanoa mutta luulen että mun vanhemmille olisi voinut olla henkisesti terveellistä saada vammainen tai kyvyiltään vajavainen lapsi.

osuu omaan nillkaan. Jos ei niin, että suoraan napsahtaa tuo ilkeys omalle kohdalle niin se kerryttää ainakin karmaa. Kannattaa vaan toivoa toiselle hyvää.



Itse toivon että uratykkiäidit saisivat voimia hoitaa vaativat työnsä ja lapsensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, he kun joutuvat repeytymään aika lailla isompaan skaalaan vaativuuden osalta kuin "pelkät" kotiäidit.



Rli kaikkea hyvää uraäideille.

Mitä pahaa siinä on, että on itsestään ja aikaansaannoksistaan ylpeä? Vähän kuulostat nyt "happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista" -tyypiltä. Suomalaisilla on paha taipumus ajatella, että mistään et saa iloita tai olla ylpeä, koska se on muilta pois. EI OLE. Se on vain hyvä lapsen kannalta, että osaa vammaisuudenkin ottaa haasteena ja taistella sen aiheuttamia rajoitteita vastaan. Elämässä on sävyjä vammaisellakin lapsella: toiset jäävät ns. ojaan makaamaan sen kanssa, eivätkä uskalla elää ja yrittää, toiset taas ovat kunnianhimoisempia ja etsivät keinot vaikeuksien madaltamiseksi. Voimia kaikille muillekin erityislasten vanhemmille, ovat sitten urassa kiinni tai eivät! -4-

joskus vaan lapsen on tosi ahdistava kasvaa tuollaisessa perheessä, jossa hän kokee itseensä jatkuvasti kohdistuvan voittamisen ja menestyksen VAATIMUKSEN. Olen itse kasvanut senhenkisessä perheessä, ja kokenut asian omakohtaisesti. Nähnyt äidin ilmeistä kuinka pettynyt hän oli jos koulutodistus ei ollut luokan paras, ja tullut sätityksi jos en treenaa harrastuksissa hulluna ollakseni ehdottomasti kaikkein paras ja voittaakseni mitaleita (jotka eivät itseäni kiinnostaneet pätkääkään). Kamala sanoa mutta luulen että mun vanhemmille olisi voinut olla henkisesti terveellistä saada vammainen tai kyvyiltään vajavainen lapsi.

On kyse sitten vammaisista tai normaaleista lapsista.

Mutta mistä olet saanut päähäsi, että sellaista henkistä väkivaltaa (sillä sitähän se äärimuodossa on) harrastettaisiin vain ns. suorittaja-uraperheissä? Kyllä sitä tapahtuu kaikissa perheissä, joissa vanhempi on henkisesti vähän alamittainen ja kokee, että pelkkä keppi riittää kasvatusmetodina.

Esimerkiksi mieheni kotona ei piitattu koulumenestyksestä tai muusta, mutta urheilu on pakko ja kisoissa menestyminen ainoa elämän sisältö. Jos poika ei pärjännyt, kohtelu oli todella kamalaa.

Erään ystäväni perheessä se painostus ja ruoskiminen liittyi ns. kilttinä olemiseen ja kotitöihin. Minkäänlaista kritiikkiä tai poikkipuolista sanaa ei suvaittu.

Eikä sellaista poista minkäänlainen vammainen lapsi, vaan henkinen kasvu.

Suorittajat usein suorittavat muuten sen lasten psyykkisen kasvattamisenkin puolen eli viitsivät perehtyä siihen, millaista on hyvä kasvatus. Eli että siihen liittyy MYÖS se porkkana eli kannustaminen. Toisin sanoen näkisin, että suorittajaperhe saattaa hyvinkin osata kannustaakin paremmin...

-4-

hankkinut ihan koulutuksen (jätti lukion kesken, ei päivääkään koulutusta sen jälkeen). Se oli isäni kanssa yrittäjänä, isälle maksoivat eläkettä mutta äidille ei (säästivät!!!) kun bisnes ei sujunut. Äiti ei oppinut koskaan ajattelemaan, pitämään puoliaan. Eikä myöskään panostamaan lapsiin...Ei opettanut muuta kuin ruikutusta, kurjaan kohtaloon tyytymistä, huonoa itsetuntoa.



Liiketoiminta loppui isäni sairastumiseen. Isäni sitten meni ja kuoli 65-vuotiaana (sairasti 10 vuotta). Äiti ei koskaan kyennyt pääsemään työelämään kiinni, ei saanut työttömyyskorvausta (yrittäjät ei saa), ei kehdannut hakea tukia jne jne. Äidilläni on nyt minimieläke, kiitos isäni "viisauden" ja varmaan paras taloudellinen tilanne ikinä (joka siis on nytkin kehno).



Äiti on heittäytynyt meidän lasten varaan, mä oon kustantanut mm. silmälasit, pesukoneen, sängyn ym ym.



Äitini mallista huolimatta olen pärjännyt elämässä, mulla on sekä yliopistotutkinto FM että AMK tradenomitutkinto. Työni on erittäin hyvinpalkattu, kokonaispalkkaus n. 7000 €. Mulla on kaksi pientä lasta, 3 v ja 1 v. Taidan olla sellainen uraäiti jota ap niin kauheasti paheksuu. Eli teen töitä ja tienaan hyvin. Panostan lapsiini, annan mahdollisuuden tehdä asioita jotka heitä kiinnostavat. Rakastan heitä - uskallanpa väittää, että todella paljon enemmän kuin äitini joka siis ei ollut uraäiti.



Mun lapseni ei tule kärsimään

- vanhempien jokaviikonloppuisesta ryyppäämisestä

- vanhempien tupakoinnista

- vanhempien riitelystä joka johtui rahan puutteesta

- pahoinpitelystä

- vähättelystä

- kehnosta ravitsemuksesta

- virikkeiden puutteesta

- tuen & kiinnostuksen puutteesta

- siitä että heidän ulkonäköään arvostellaan kotona

- rumista vaatteista

- turvattomuudesta

- liikunnan merkityksen vähättelystä, urheilullisten ihmisten pilkkaamisesta

jne.



Ootko ap tullut koskaan ajatelleeksi, että jotkut tekevät uraa ja haluavat ansaita rahaa ihan lastensa parhaaksi?



Ja ihan tiedoksi, mä hoidin opintoni ennen lasten hankkimista. En tee ylitöitä, en kanna töitä kotiin, pystyn keskittymään lapsiini kotona ollessa. En käytä aikaa taloudellisten murheiden kantamiseen - homma kun on ihan ok. Ja lopuksi vielä: olen käsitellyt lapsuustraumani terapiassa, tietoisesti valinnut toisenlaisen & terveemmän arvomaailman kuin omat vanhempani :-)

..joka kehuu lastensa varhaisella kehityksellä ja hakee heidän kauttaan heikolle itsetunnolleen vahvistusta. Tämä äiti ei kuitenkaan ole mikään suorittaja-uratykki, vaan amk-koulutuksen saanut ja matalapalkkaisella alallaan työskentelevä.



Mutta joo, en kyllä lähtisi toivomaan yhdellekään ihmiselle vammaista lasta!