Onkohan meillä toivoa? - vertaillaan kokemuksia ja ennustetaan toisillemme

Olen naimisissa ja meillä on lapsia. Miehelleni työ on ykkösprioriteetti. Ihan hyvä mies, ei juo eikä petä. Ei kuitenkaan ole arjessa läsnä IKINÄ eikä yritäkään tehdä aikaa perheelle. Pidän itsestäni huolta ja yritän olla mielenkiintoista seuraa, vaan enpä ilmeisesti ole. Omatkin tunteeni alkavat vähitellen laimeta kun en koe itseäni arvostetuksi tai kaivatuksikaan. Yhdessäolomme perustuu epärealistisiin ja usein jo unohdettuihin lupauksiin. Riidellessä on sanottu pahasti, sellaisia asioita, joita ei varsinaisesti tarkoiteta, mutta periaatteessa voitaisiin olla tarkoitettukin. Ihan vain satuttaaksemme toisiamme, etenkin mies on paha suustaan. Rakkaudenosoitukset ovat harvassa ja prioriteetit eri järjestyksessä.

Että kannattaakohan tässä kauaa yrittää vielä vai asettaa jokin aikaraja ja järjestellä elämä kuten itse toivoo? Ovatkohan vuoroviikkoäidit kuinka onnellisia? Miehen olisi sitten pakko kyllä osallistua enemmän, en halua lapsilta isäänsä riistää, mutten halua yksinkään elää. Itse ikävöisin lapsia hirveästi joka toinen viikko eli pitäisi muuttaa aivan vieri viereen kuitenkin. Se varmaan olisi järkevä ratkaisu. Sitten voisi ehkä löytää rakkaudenkin elämäänsä...

Muita samassa tilanteessa olleita tai olevia ja miltä elämä nykyisellään näyttää. Ei kiinnosta ikuista auvoa olevien raportit elämästään vaan juurikin kylmäksi väljähtäneet suhteet ja onko niillä toivoa.