Lue keskustelun säännöt.
Muita, joille lasten harrastuskulttuuri on vieras?
25.07.2019 |
En koskaan harrastanut mitään vakavissani lapsena, eikä moni muukaan lapsi tuttavapiirissäni. Ja ihan normaalia keskiluokkaa oltiin. Täällä palstalla kuitenkin tuntuu, että lasten käyttäminen jossain tavoitteellisessa harrastuksessa on (nykyään?) ihan normi. Omasta mielestäni on jotenkin erikoista, että kaikille vanhemmille lasten koulunkäynti ei näytä olevan prioriteetti numero yksi. Se on kuitenkin tärkeämpää kuin koskaan ennen.
Kommentit (6)
Ja, jos ei itsellä ole intoa tai suunnitelmaa laittaa lapsia jonnekki harrastamaan, tulee toive se yleensä lapselta.
Aina on luokalla joku cheepparityttö, jolla on siisti harrastus tai uinti tai jalkapallo tms "mäkin haluun sinne" "haluun myös musiikkiopistoon/taidekouluun/tanssiin"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa harrastaa, muttei ole pakko harrastaa. Itse harrastin lapsena lukemista ja ulkoilua. Varmaan ne monen mielestä eivät kelpaisi, eivät olisi riittävän sosiaalisia.
No, erilaiset harrastukset ja lajitkin ovat lisääntyneet ja erilaisia harrastusryhmiä on lukuisia. Mahdollisuudet ovat lisääntyneet ja yhä useammalle löytyy joku oma juttu. Ei ole enää kiinni siitä valitseeko jalkapallon, naisvoimistelun, yleisurheilun vai hiihtoseuran. Tai partion, kuvataidekoulun tai soittotunnit pianolla tai viululla. On parkouria, cheerleadingiä, tanssilajeja pilvin pimein, sählyä, futsalia, ringetteä...sirkuskouluja, taidejuttuja, bändikerhoja...
Harrastavathan aikuisetkin nykyään kaikenlaista aikuisten telinevoimistelusta lavatanssijumppaan. Ei 80-luvulla ollut tapana aikuisten ihmisten ihan yleisesti hengata jossain kuntosalilla päivästä toiseen.
Olen syntynyt 1970-luvun alussa ja joo, ei ollut kovin yleistä ainakaan tavoitteellinen harrastaminen. Itse kuitenkin harrastin ja päädyin maajoukkuetasolle ja ihan arvokisoihinkin. Minä siis itse aivan palavasti halusin harrastukseeni, ihailin silloista sensaatiota lajissaani kun näin hänet Montrealin olympialaisissa. Olin kyllä pienenä jo ehtinyt olla satubaletissa ja klassisessa baletissa, mutta aikani jankutettuani sain aloittaa vanhempieni mielestä liian vaativan ja vaarallisen lajin ja olin sitä myöten myyty.
Aikalailla saman kaavan mukaan on omat lapseni aloittaneet harrastamisen. Ovat halunneet itse. Toki ihan pienenä oli vesipeuhulaa, perhejumppaa ja luistelukoulua, joista sitten löytyikin toiselle harrastus ihan kilpatasolle saakka. Mikään sellainen ei ollut mielessä, kunhan ajattelin parin lumettoman talven jälkeen että olis ihan hyvä opetella luistelemaan. Vesipeuhula ja perhejumppa olivat perheen yhteisiä juttuja.
Maailma muuttuu Eskoseni.
Minua tuo asia askarruttaa aina, kun tulee juttua auton tarpeellisuudesta: yksi yleisimmistä auton tarpeen perusteluista on lasten harrastukset. Miten jostakin jumppaamisesta ja sählynpeluusta on tullut niin tärkeää, että vanhemmat uhraavat sille omaa aikaansa ja hankkivat vielä autonkin?
Havahduin tähän aikataulutettuun harrastusasiaan vuosia sitten, kun kaverini nelivuotias tytär pyysi äidiltään minun kuulteni edes yhtä päivää sellaiseksi, että oltaisiin vain kotona. Ei onnistunut. Minun ihmettelyyni kaverini vastasi, että jos lapsi saa olla yhden kerran pois, sitten hän haluaa olla toisenkin ja lopulta harrastus loppuu. Tyttö kävi koko lapsuutensa vähintään yhdessä harrastuksessa kuutena päivänä viikossa (kaverisynttärit ja muut verkostoitumisvierailut siihen lisäksi), mutta ei hänestä tullut edes keskinkertaista balettitanssijaa, pianistia tai taitoluistelijaa. Ei tullut pojastakaan. Kummankin pääharrastus on nykyisin hengaileminen, joka ei ole millään tavalla organisoitua.
Minä harrastin jo alle kymmenvuotiaana urheilua, mutta harjoittelin itsekseni ja kävin kilpailuissa isäni kanssa, koska hän kilpaili samassa lajissa. Harrastin myös lukemista, kaikenlaisia käsitöitä ja mäkiautojen rakentelemista. Jos olisin halunnut lähteä harrastusryhmiin, olisin saanut hankkiutua niihin itse. Veri ei kuitenkaan vetänyt riittävästi ryhmätoimintaan. Yksi ilta partiossa, yksi tanssiryhmä ja kahden eri nuorisokerhon ensimmäinen kokoontuminen riittivät maistiaisiksi.
En itse lapsena harrastanut mitään pitkäjänteisesti. Tosin mahdollisuuksiakin oli murto-osa siitä mitä tänä päivänä. Omista lapsista toinen harrastaa tavoitteellisesti ja toinen höntsäilee kerran viikossa. Ja kyllä, auto on oltava kuljetuksiin, sen verran kaukana on toinen treenisali (20km yhteen suuntaan).
Erikoisempaa minusta on se, jos lapsella ei ole mitään harrastusta. Siis sitä ei-tavoitteellistakaan. Tiedän pari suurperhettä (lapsia 8-13 kpl), joissa lapset ei harrasta mitään. Eivät kuulemma ole kiinnostuneita/eivät halua. Todellinen syy lienee se, että perheillä ei ole varaa kustantaa noin monen lasten harrastusta, eivätkä ehdi kuskaamaan, kun lapsia on noin jumalattomasti. Sääliksi käy lapsia.