Onko joku parantunut vuosien masennuksesta?

Uskon, että voi parantua. Elämään pitää tulla sopivaa sisältöä tarpeeksi, ettei elämä pyöri liikaa oman navan ympärillä. Omalla kohdalla yksi tärkeistä asioista on usko Jeesukseen.

Oon tämä vuonna lopettanut mielialalääkkeet hiljakseen. Toivottavasti en enää koskaan tarvi niitä.

Toivottavasti elämä voittaa myös sun kohdalla!

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että voi parantua. Elämään pitää tulla sopivaa sisältöä tarpeeksi, ettei elämä pyöri liikaa oman navan ympärillä. Omalla kohdalla yksi tärkeistä asioista on usko Jeesukseen.

Oon tämä vuonna lopettanut mielialalääkkeet hiljakseen. Toivottavasti en enää koskaan tarvi niitä.

Toivottavasti elämä voittaa myös sun kohdalla!

Millaista sisältöä tarkoitat?

Näin iän myötä se sisältö on ainakin omalla kohdallani vain vähentynyt, kun kaverit pariutuu eikä enää hengailla keskenään samalla tavalla kuin nuorempana, eikä sellaista sosiaalista sisältöä ja meininkiä saa mistään töistä tai opinnoista, kuin kavereiden kanssa hengailusta saa.

Työ, opinnot, ohjatut harrastukset ovat kaikki enemmän tai vähemmän yksinäistä puurtamista ainakin omalla kohdallani, ja sellaista suorittamista.

Suorastaan väkinäistä raahautumista omalla kohdallani.

Uskoakaan minulla ei ole, ei ole koskaan ollutkaan ja vaikka olen esim. lukenut Raamatun, keskustellut eri uskontojen pappien ym. kanssa en saa siitä mitään henkistä kosketusta, minulle ne ovat vain asioita joista on mielenkiintoista keskustella.

Kulttuuria ja historiaa, opillisia kysymyksiä vailla henkeä.

Sitä ei tietysti voi tietää, jos jonain päivänä saan jonkun henkisen heräämisen, mutta ei tunnu kovin todennäköiseltä.

Olen kyllä tavallaan kateellinen niille, joilla on usko.

Mielialalääkkeitä en syö, kokeilin niitä joskus parikymppisenä ja ne turrutti silloin sen verran etten jaksanut lopettaa elämääni, mutta en ole sen jälkeen halunnut lääkkeitä.

En haluaisi lääkkeitä, mutta nyt alan kyllä olla niin epätoivoinen, että voisin melkein sortua johonkin energiaa boostaavaan vaihtoehtoon.

Se on kyllä vastoin arvojani ja jos söisin lääkkeitä, tuntisin taas itseni luuseriksi mikä ei edesauta parantumista.

Eniten toivon vaan, etten olisi koskaan syntynytkään ja että kuolema tulisi pian.

Muistan toivoneeni jo joskus 10-vuotiaana, etten olisi koskaan syntynyt ja seisseeni sillalla miettimässä pitäisikö hypätä, ja 8-vuotiaana olen kirjoittanut päiväkirjaani aika ahdistuneita juttuja, että en tiedä aika epätoivoista tämä elämäni kyllä.

Mutta toivon silti, vaikka en oikeasti enää usko, että voisi tulla mitään ihmeparantumista.

Minä olen parantunut vaikeasta masennuksesta.

Oma sairastumiseni juonsi lapsuuden traumoista ja myöhemmin elämässä tein huonoja valintoja. Lisäksi ajoin itsesi piippuun työelämässä. Eli roppakaupalla "hyviä" syitä masennukselle.

Aikani sätkin ja yritin parantua lääketieteen avulla. En päässyt kunnon terapiaan ja lääkeet eivät sovi minulle.

Päätin sitten ottaa itse vastuun elämäni kulusta. Alkuun meni niin huonosti, että piti huutaa Jumalaa apuun. Yllättäen hän auttoikin. Nosti minut syvimmästä suosta siinä hetkessä. Toipuminen vei silti vuosia, olinhan ehtinyt elää masentuneen elämää jo 10-15 vuotta. Nyt tiedän, että Jumala ON, ja auttaa minua ahdingossa. Olen myös oppinut itsestäni mm. sen, että kannattaa kuulostella omaa jaksamistaan ja höllätä heti, kun matalapaine tuntuu vaanivan nurkalla. Toinen opetus oli, että maahan ei pidä jäädä makaamaan. Tuntemukset tulevat ja menevät.

Parempaa tulevaisuutta ap:lle toivotan!