Elämäni suurin rakkaus, lapseni

Otan osaa.

Elämäni suurin rakkaus on mieheni, joka antoi minulle sen lapsen.

Traumoja lapsuudessa, jotka vaikuttaneet kykyyn luottaa?  

On. Olen nainen. Enkä miettisi sekuntiakaan uhraisinko mieheni/rakkauteni mieheeni lapseni vuoksi: valinta on helppo ja valitsen aina lapseni.

Rakastan miestäni mutta ehdoilla.

Lastani rakastan täysin ehdoitta ja pyyteettömästi.

Niinhän sen pitääkin olla. Sama rakkaus kohdistuu myös lastenlapsiin. Ne ihanat hampaattomat hymyt sulattaa sydämen ja se kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran mummi.

Siinä vaiheessa kun ne lapset lähtee kotoa tulee vaikeaa. Nim. Kokemusta on

Ihana kuulla. Näin sen tulee ollakin. Lapsi saa hyvän ja luotettavan vanhemman johon turvautua :)

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun ne lapset lähtee kotoa tulee vaikeaa. Nim. Kokemusta on

Minäkin kuulun niihin, joille rakkaus lapseen on suurempaa, kuin kehenkään tai mihinkään muuhun. Silti ihan hyvin kestin lapsen poismuuton, luonnollinen ja väistämätön asia. Kunhan on onnellinen niin kaikki hyvin mullakin.

Sunlaiset ihmiset ällöttää.

Ilman muuta omat lapset ovat rakkaimpia. Mies on parempaa seuraa mutta kyllä lapset ovat ehdottomasti se suurin, puhtain ja pyyteettömin rakkaus. Ja uskon että mies tuntee samalla tavalla.

Minulla yksi lapsi ja mitään tärkeämpää ei ole. Poika oli 6v erosimme isänsä kanssa ja erokin hoidettiin fiksusti pojan takia. Nyt hän on jo aikuisuuden kynnyksellä ja hieno nuori mies on kasvanut, olen ylpeä hänestä. Äidinrakkaus on niin vahva, että henkeni hänen puolesta antaisin jos tilanne sen vaatisi. Koti jää tyhjäksi kun hän lähivuosina muuttaa pois, mutta minulla on harrastuksia ja ystäviä niin eiköhän siitä selvitä.

Minulla myös, ainoa suuri pyyteetön ja epäitsekäs rakkaus on lapseeni. Muita ihmisiä rakastan tavallisella, puutteellisella ja itsekkäällä tavalla.

Totta kai tulee vaikeaa, kun muuttaa pois kotoa. Haluankin, että hän muuttaa ja on onnellinen ja itsenäinen, minun vain on vaikea nähdä mitään suurta päämäärää enää elämälläni, kun hänet on maailmalle saatu kunnialla.

Tottakai lasta rakastaa eri tavalla, ihan jo biologisista syistä vanhemmat tahtovat suojella lapsiaan. Lastaan rakastaa koska sitä täytyy suojella ja hoivata, toisin kuin muita aikuisia ihmisiä. Mutta sanoisin silti että sekin rakkaus muuttuu "tavallisemmaksi" kun lapsi ei ole enää niin pieni, avuton ja viaton. 

Minulla on kaksi aikuista lasta. Nautin kun nykyään suhteemme on vähän kuin aikuisilla ystävillä, voi keskustella kaikesta ja tehdä aikuisten juttuja, matkustaa kaupunkilomille yms. Mutta ei se rakkaus enää ole samalla tavalla "pyyteetöntä" kuin silloin kun lapset oli pieniä, ja hyvä tottakai niin - en tahdo olla äiti joka passaa jo aikuistuneita lapsiaan pilalle eikä kestä ajatusta tyhjästä talosta. Tottakai omaa lasta rakastaa aina eri tavalla kuin muita, mutta syvästi rakastan myös miestäni, ystäviä, kissaani, siskoani, omaa äitiäni jne.