Millaisia tunnekylmien vanhempien lapsista tulee aikuisena?

Olen perheestämme ainut joka on sanonut aina kunnolla äidille vastaan. Muut ovat alistuneet hänen tahtoonsa ja siksi minä tunnenkin itseni kuulumattomaksi perheeseen ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Muut ovat hyvää vauhtia menestymässä elämässä ja minä pääsin lukion jälkeen vain ammattikouluun ja nyt kun olen valmistunut niin eihän sillä mitään merkitystä ole, kun ei ole korkeakoulututkintoa. Itsetuntoni on aika huono ja takana on pelkästään epäonnistuneita miessuhteita, koska en osaa olla suhteessa kenenkään kanssa ja päädyn aina tekemisiin kummallisten/tunteettomien ihmisten kanssa. Sisarusteni kanssa välillä juttelen viestien välityksellä, mutta nuoremman sisaruksen kanssa ollaan jotenkin tosi etäisiä, koska hän on ihan samanlainen kuin äiti eikä pidä minua minkäänlaisessa arvossa. Välillä äiti kuitenkin auttaa mua esimerkiksi tarjoamalla ruokaa tai siivousapua tms, ja siksi koen välillä huonoa omatuntoa siitä että pidän häntä osasyynä ongelmiini.

Tuntuu välillä etten voi ajatella mitään muuta kuin tätä asiaa. Olen tällä hetkellä töissä ja siitä on tullut ainut paikka jossa voin unohtaa murheet ja olisinkin mielelläni koko ajan vaan siellä, kun vapaalla nämä asiat tulevat koko ajan mieleen. Mietin usein kavereiden vanhemmista, työkavereista jne että kunpa tuo olisi äitini tai isäni, kunpa minulla olisi ollut noin kivat vanhemmat tms. Voisihan minulla voinut huonompikin lapsuus olla, vanhempani eivät sentään ole mitään päihdeongelmaisia olleet mutta en tiedä onko tunnekylmyys sitten sen terveellisempää lapsille. Pelkään myös että mikäli tulevaisuudessa saan joskus omia lapsia, niin minusta tuleekin jotenkin vahingossa samanlainen kuin vanhemmistani. Pitäisikö vaan yrittää jatkaa elämää ja unohtaa nämä asiat? Mikä muu tässä enää auttaisi?

Rankkoja juttuja. Hakeudu terapiaan, oikeastaan ainoa mahdollinen tie kohti valoisampaa tulevaisuutta tapauksessasi. 

En lukenut.

Olsisit tehnyt edes kapalejakoa.

Pärjäile.

Olen hellä ja rakastava. Takana myös kelaterapia. N

Minulla on lähestulkoon identtiset kokemukset. Paitsi teini-iästä asti ollut vakavasti masentunut ja muut tunne-elämän häiriöt ja riippuvuudet siihen päälle. Kyllä aikuisiällä on vielä mahdollista työstää asioita ja oppia elämään menneisyytensä ja puutteidensa kanssa. Tuskin tästä kuitenkaan kovin eheäksi koskaan tulee. Vaikeaa on myös, kun vanhemmilta ei voi saada minkäänlaista tukea toipumiseen, koska he eivät näe mitään ongelmaa missään.

Terapia saattais auttaa. Sanattomaksi vetää. Voimia ja toivon että sulla on myös kivoja rakastavia ihmisiä elämässä. ❤️

Voi olla että välivaltaisen ja tunnekylmän kodin lapsesta tulee tunnelylmä, JOS lapsi ei tajua että kotona oli väärät olosuhteet ja vanhemmat toimi väärin.

Tunnekylmän ja väkivaltaisen kodin lapsesta voi tulla myös empaattinen ja rakastava ja lempeä, JOS lapsi tajuaa kodin sairauden ja PÄÄTTÄÄ itse tlimia toisin.

Mulla oli hirveä koti. Luonnevikainen hakkaajai, täysin tunnelylmä laiminlyövä äiti, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja juuri sama tunteista rankaiseminen kuin Aplla. Tajusin lapsena että koti on epäterve ja varsinkin isä hullu ja aggressiivinen.

Aikuisena päätin että teen ihan kaiken toisin kuin pskapäävanhemmat ja niin tein. Olen kouluttautunut ja menestynyt mukavasti, olen ystävällinen ja enpaattinen ja omille lapsilleni hellä ja rakastava ja lämmin äiti.

Vanhempiini en ole väleissä enkä päästä heitä tuhoamaan suloisten lasteni viattomuutta ja lapsuutta, ykso perhehelvetti riittää.

Terapiaa en ole saanut kun en ole mitenkään sairas/mt-ongelmainen joten ei se tarapiakaan ole itsestäänselvää että sinne vaan ”mennään”.

Älä ole yhteydessä vanhempiisi. Se on paras neuvo mitä voin antaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla että välivaltaisen ja tunnekylmän kodin lapsesta tulee tunnelylmä, JOS lapsi ei tajua että kotona oli väärät olosuhteet ja vanhemmat toimi väärin.

Tunnekylmän ja väkivaltaisen kodin lapsesta voi tulla myös empaattinen ja rakastava ja lempeä, JOS lapsi tajuaa kodin sairauden ja PÄÄTTÄÄ itse tlimia toisin.

Mulla oli hirveä koti. Luonnevikainen hakkaajai, täysin tunnelylmä laiminlyövä äiti, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja juuri sama tunteista rankaiseminen kuin Aplla. Tajusin lapsena että koti on epäterve ja varsinkin isä hullu ja aggressiivinen.

Aikuisena päätin että teen ihan kaiken toisin kuin pskapäävanhemmat ja niin tein. Olen kouluttautunut ja menestynyt mukavasti, olen ystävällinen ja enpaattinen ja omille lapsilleni hellä ja rakastava ja lämmin äiti.

Vanhempiini en ole väleissä enkä päästä heitä tuhoamaan suloisten lasteni viattomuutta ja lapsuutta, ykso perhehelvetti riittää.

Terapiaa en ole saanut kun en ole mitenkään sairas/mt-ongelmainen joten ei se tarapiakaan ole itsestäänselvää että sinne vaan ”mennään”.

Älä ole yhteydessä vanhempiisi. Se on paras neuvo mitä voin antaa.

Kiitos, tästä tuli hyvä mieli ❤️ tulee toiveikas olo kun kuulee että muillakin on samoja kokemuksia ja silti on selvinnyt niistä vahvempana eteenpäin. Oon itse miettinyt joskus terapiaa mutta se on varmaan kallista ja luulen myös etten helposti pääsisi sinne, kun ei ole mitään varsinaista mielenterveysongelmaa ainakaan tietääkseni..

Ap

Itsestäni tuli lempeä, eläimiä rakastava, herkkä ja empaattinen. Tosin minussa on kova puoleni eli pidän heikompien puolia vaikka lähes kuolemaan asti. Nykyisin olen erakoitunut eikä minulla ole ystäviä.

Voimia ap! Olet rakkauden arvoinen vaikket koskaan ole saanut sitä juurikaan osaksesi!

Me 70-luvulla lapsuuden viettäneet olemme eläneet tunnekylmässä ilmapiirissä ja suurin osa meistä on kunnon vanhempia.

Omaa suhtautumistani lapsiini peilaan paljon ystävien ja tuttujen kautta, en pelkästään vanhempien mallia mukaillen.

Itselläni menee jopa hieman yli välillä. Huolehdin liikaakin lasten asioista, teen ehkä liikaa lasteni eteen, kysyn heidän mielipidettään. Halitaan ja kerrotaan rakastavamme toisiamme, lapset tervetulleita nukkumaan meidän sänkyyn, jos siihen on jokin syy. Luen kirjaa vielä isollekin lapselle ääneen. Hän lukee itsekin paljon, minä myös eli yhteinen harrastus.

Uskon, että ajan kanssa kaikki kääntyy sulle vielä hyvin. Oot tajunnut paljon, ne omat käyttäytymismallit muovautuu pikkuhiljaa ja voi olla parempi, että ottaa vähän etäisyyttä vanhempiin. Oppii ne omat tavat toimia sitten ja elää aidosti omaa elämää omine valintoineen. Oot vielä niin nuori, että aivotkin kehittyy vielä useamman vuoden.

Mulla on isä Karjalan evakoiden lapsi, sillon oli sellanen pärjäämisen kulttuuri ja haasteita, kun täytyi sopeutua uuteen paikkaan asumaan. Kun itketti niin sanottiin vaan ”älä räävy”. Isän vanhemmat oli töissä pitkiä päiviä. Negatiivisten tunteiden käsittely on vaikeeta iskälle ja ei hän ole ikinä pystynyt mua lohduttamaan, koska ei kukaan oo ikinä lohduttanut häntä. Turha syyttää mitään tai ketään, ei kukaan oikeen voi omalle kasvatukselleen mitään.

Oikeasti mietin hetken kun luin viestisi, että onko se minun kirjoittamani. En kuitenkaan kokenut niin apljon pahaa kuin sinä, mutta varsinkin äiti on ihan tunteeton ihminen. Isä puolestaan raivosi ja huusi minulla kun olin vasta pieni lapsi ja asiat piti thedä aina hänen mukaansa. On hyvin epvakaa ollut aina ja suuttuu helposti. Pahinta varmisti oli kuitenkin se, ettei äitini koskaan puolustanut minua kunnolla ja tukenut tai lohduttanut missään asiassa. Hän on kuitenkin vanhemmistani se viisaampi ja samalla hänen käytöksensä on senkin takia ikävää kun se on tavallaan systemaattista. Hän osaa pilata tunnelman helposti, eikä koskaan myönnä virheitään. Ei osaa pyytää anteeksi ja omista ongelmistaan kyllä aina valittaa, mutta jätti minut aina pulaan. Olin kiusattu ja yksinäinen nuori ja muutenkin nuoruus hyvihn ikävää aikaa. Näistä jutuista ei vaan saanut silti puhua ja mitään tukea en heiltä koskaan saanut. Joskus sain haukut siitä, kun itkin yhtenä päivänä kun kiusaajat pilasivat sen täysin ja silti olin heikko kun annoin asian vaikuttaa. Eivät jotenkin koskaan ymmärtäneet mitä kävin läpi, vaikka tiesivät kyllä sen. Isälle on helpompaa antaa anteeksi, kun on sellainen "tyhmempi" ihminen ja hänellä ollut aika ikävä lapsuus joten ei varmasti ole osannut ajatella toisen tunteita. Äitini puolestaan pitäisi pystyä olemaan erilainen ja juuri häneen yritin paljon tukea. Hän myös aina ärsytti isääni ja tavallaan pahensi asioita. Osaa olla todella ilkeä. Molemmat vihaavat sitä jos näkevät jonkun itkevän. Eivät osaa yhtään tukea tai lohduttaa. Niinpä minäkin opin piilottamaan tunteeni heiltä. 

Minusta ainakin on tullut todella kiltti ja empaattinen ihminen. Sitä äitinikin välillä ihmettelee, että kuinka voin olla näin hyväntahtoinen ihminen kun hän ja isäni ovat puolestaan hyvin erilaisia ihmisiä. Hassua toisaalta, että ymmärtävät tämän, mutta samalla ikävää kun molemmilla asenne, että vaan vahvat pärjäävät ja ei saa olla heikko. Siinä mielessä todella mietin miksi olen kuin en kuuluisi tähän perheeseen. Mitään yhteistä meille ei paljon ole. Olen itse ainoa lapsi. Äitini on puolestaan kertonut kuinka aina riiteli oman äitinsä kanssa, mutta nyt on tavallaan tehnyt ne samat virheet minun kanssani sillä erotuksella, että äitini tappeli vastaan, mutta minä puolestaan olen ollut jo lapsena paljon kiltimpi ja antanut periksi. Vain sillä tavalla olen jotenkin selvinnyt eteenpäin. Pelottaa kun tiedän etten mitään tukea tule koskaan saamaan ja en voi puhua heille mistään. Olen väleissä osin pakostakin, kun läheisiä ei juuri ole ja tarvin kuitenkin apua jossain muutoissa yms. Olen vieläkin hyvin yksinäinen nuori ja muutenkin nuo menneisyyden kiusaamis kokemukset mielessä joita en ole koskaan saanut käsitellä ja mitään apua ja tukea niihin ikinä. Nyt täytyy lopettaa viesti, mutta paljon kerrottavaa kyllä olisi vielä. en minäkään turhaan halua ketään arvostella, mutta kun ei koskaan saa edes kehua heiltä muuten kuin menestyksen myötä. En kelpaa omani itsenäni. Minulla myös epätodellista oloa ja muutakin ahdistusta välillä. Joskus on pakko menä puhumaan jollekin.  

Arkoja =))

Ap, kirjoituksesi oli kuin omasta elämästäni. Minä tosin olen käsitellyt lapsuuttani ja lapsuudenperhettäni terapiassa useita vuosia. Siitä on ollut apua omalle ajatustyölle.

Eilen luin jälleen psykologi Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Siitä jäi mieleen ajatus: täysin ehyeksi ei voi enää tulla mutta terapian avulla voi saada mahdollisuuden surra sitä, minkä on menettänyt.

On tärkeää katkaista tämä sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvoinnin kierre.

Voimia sinulle ap!

Minusta tuli vielä tunnekylmempi kuin vanhemmistani, mutta se ei haittaa itseäni. Lapsia en edes halua, mutta eläimistä pidän toisin kuin esim ihmisistä.

Minulla samanlainen äiti. Isä oli leppoisampi mutta kotona riideltiin silti usein. Muakin kiusattiin. Apu oli tyyliin ”älä välitä”. Jos valitin heille he veti aina sen ainakaan ei olla alkkiksia kortin. Edes jotkut ystäväni ei tajua mitä olen kokenut. Ihmettelevät vain miksi mulla on niin huono itsetunto ollut. Herkkyyttäni on aina pilkattu kotona. Miessuhteet oli surkeita. Olin masentunut ja vähän kavereita.

En mennyt terapiaan mitä vähän kadun mutta luin itse tosi paljon psykologiaa ja olen saanut omaa oloa kuntoon. Jopa rakastava aivan ihana mies on nyt. Vain kaverisuhteissa mulla on yhä vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli vielä tunnekylmempi kuin vanhemmistani, mutta se ei haittaa itseäni. Lapsia en edes halua, mutta eläimistä pidän toisin kuin esim ihmisistä.

Ai niin, ja olen vieläpä terveydenhoitoalalla, voi helvetti (ei sovi minulle yhtään, haluaisin työskennellä yksin). Joka tapauksessa, kuulostat ap traumatisoituneelta, ikävien asioiden hallitsematon vyöryminen mieleesi on merkki siitä. Terapia auttaisi varmastikin, ja luultavasti saisit sitä kelalta.

Olen myös tunnekylmien vanhempien lapsi. En koskaan kuullut mitään kehuja, saati saanut kuulla olevani rakas. Kotona ei saanut osoittaa mitään tunteita. Mieleeni on painunut yksi tilanne, kun itkin julkisesti. Isä kysyi vihaisesti mitä pillitän, ja kun en vastannut, hän kivahti että sittenhän minut pitää viedä lääkäriin kun itken syyttä. Murrosiässä taas kiukutellessani äiti kyseli alinomaan särkeekö päätäni. Kiukkuni syy ei koskaan voinut olla mitään tunnetasolta, vaan päänsärky oli taatusti syy käytökseeni. Jos taas olin surullinen jostain kaveripiirissä tapahtuneesta, tai ahdistunut murrosiän myllerryksissä, äiti ei koskaan kyennyt keskustelemaan tai tarjoamaan peilauspintaa tunteilleni. Olisin vain kaivannut jonkun aikuisen läsnäoloa ja tukea, mutta äiti silminnähden koki olonsa epämukavaksi negatiivisista tunteistani. Hän vain kysyi, miksi en voinut olla oma iloinen itseni.

Hellyyttä tai rakkautta ei näkynyt myöskään vanhempieni välillä. Heidän keskinäinen kommunikointinsa on aina ollut tiuskimista, huutamista, mököttämistä ja komentelua. En ymmärrä miksi he vielä tänäkin päivänä ovat yhdessä. Lapsuudestani muistan, miten äiti toisteli, että älä koskaan mene naimisiin, sillä se on yhtä helvettiä.

Lapsena olin lähes sairaalloisen ujo, kiltti kympin tyttö. En harrastanut mitään, ja keskityin vain kouluun. Minulla oli muutamia ystäviä, joiden kanssa vietin aikaa koulussa. Teininä aloin hengailemaan heidän kanssaan toisinaan myös vapaa-ajalla (tämä oli äidin tarkasti kontrolloimaa ja sanelemaa, milloin ja missä ja mihin aikaan). Teininä toisaalta ujouteni ja estyneisyyteni vain korostui. En kuulunut "porukoihin", ja minulla oli 2-5 ystävää, jotka olivat ainoita, joille uskalsin puhua koulussa. En tiedä miksi hekään halusivat olla seurassani, sillä lähinnä kuuntelin heitä ja myöntelin. Minulla oli paha olla, enkä ymmärtänyt miksi. Vahingoitin itseäni ja yritin hakea ystäviltäni huomiota eristäytymällä. Näennäisesti kaikki oli hyvin: ehjä perhe, ystäviä, koulu sujui hyvin.

Kun muutin omilleni, riemu repesi. Aloin ryypätä ja polttaa, ja päädyin epäilyttäviin porukoihin. En enää muista tarkkaan, mikä käänsi tämän laskusuunnan elämässäni, mutta onneksi käänsi.

Nykyään olen parisuhteessa, jossa minä olen se tunnekylmä osapuoli. Haen huomiota kiukuttelemalla, olen päällepäsmäröivä huutaja, en osaa osoittaa tunteitani, kieltäydyn seksistä. Olen hukassa. En tiedä, mitä haluan elämältäni. Elämä tuntuu ajelehtimiselta, ja poukkoilen vain virran mukana. Ystäviä minulla on, ja he ovat minulle todella rakkaita ja tärkeitä.

Tämän kirjoittaminen saa kyyneleet silmiini. Olen vasta nyt nuorena aikuisena ymmärtänyt, mikä lapsuudenkodissani oli pielessä.

Omahyväisiä narsisteja

kuulostaa todellakin narsistilta, äitis ainakin. isä voi olla uhri siinä missä sinä ja muutkin lapset