Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Millaisia tunnekylmien vanhempien lapsista tulee aikuisena?
10.07.2019 |
Nyt seuraa pitkä vuodatus, en oikein ole kunnolla puhunut näistä asioista ikinä missään.
Olen parikymppinen nainen ja lukioikäisenä tajusin, ettei meidän perheessä asiat olekaan olleet niin hyvin. Aloin viettää paljon aikaa kavereiden kanssa ja samalla näin kuinka heidän kotona oli ihan erilaista kuin meillä, ja olen siitä lähtien pohtinut lapsuuttani ja valaistun koko ajan enemmän. Äiti ei ole osoittanut kunnolla empatiaa koskaan. Tunteita ei saanut näyttää ja jos oli avoimesti surullinen tai vihainen, niin siitä vain rankaistiin tai vähäteltiin. Muistan että meillä molemmat vanhemmat suuttuivat helposti ja huusivat turhasta sekä kävivät myös käsiksi useaan otteeseen. Muistan kuinka olen pienenä pitänyt huoneeni ovea kaikilla voimillani kiinni kun olen pelännyt vanhempiani. Isä on lähinnä ollut töissä ja omassa huoneessaan koneella koko elämäni ajan, ehkä pienenä käytiin välillä jossain yhdessä mutta sitten se vaan jäi eikä häneen ole ollut sen kummempaa suhdetta ollenkaan. Äiti on ollut perheen diktaattori eikä isä ole yrittänyt koskaan tulla väliin, joskus vaan puolustanut äitiä. Mulla on myös sisaruksia ja he ovat äidin kaltaisia tunteettomia ”menestyjiä” joista äiti on ylpeä. Eivät he vieläkään tajua että perheessä on jotain pielessä. Luulin itsekin että olen kuvitellut kaiken, kunnes asia tuli sattumalta mummoni kanssa puheeksi vähän aikaa sitten. Hän kertoi kaikenlaista lapsuudestani ja on aivan samaa mieltä kanssani tästä. Koin aivan suunnattoman helpotuksen kun tajusin etten olekaan yksin tän asian kanssa ja tässä maailmassa on edes joku joka ymmärtää ja jolle voi puhua. Kuulemma lapsena olen itkenyt mummolleni että äiti ei osaa lohduttaa jos olen surullinen ja että äiti ei minusta välitä ollenkaan, sekä äiti on myös ollut törkeä mummoani kohtaan eivätkä he nykyisin ole tekemisissä ollenkaan. En ole tiennyt tällaisesta mitään, koska meidän on pitänyt aina esittää täydellistä perhettä ja kotona on ollut salaileva ilmapiiri, eikä mistään negatiivisista asioita saanut puhua. Näin lapsena usein painajaisia ja äiti raivostui jos menin kysymään pääseekö viereen nukkumaan. Muistan myös kuinka kerran heräsin siihen kun pohje kramppasi ja huusin todella kovaa, äiti tuli ihan raivona huoneeseen ja sanoi että ”lopeta toi esitys ja oo hiljaa”. Kotona asuessani meillä ei ikinä saanut käydä kavereita ja jos kävi, niin äiti piiloutui johonkin eikä ikinä jutellut heille mitään. Kaikkien asioiden piti tapahtua hänen mielensä mukaan eikä mitään saanut kyseenalaistaa. Hän jotenkin kontrolloi ja holhosi koko ajan, vaikka samalla ei kuitenkaan ollut ikinä asioistani aidosti kiinnostunut. Äidin ja isän välillä en ole ikinä edes pienenä nähnyt minkäänlaista hellyyttä enkä usko että he sellaista edes kykenevät tuntemaan. En ymmärrä mikseivät he ole eronneet jo kauan sitten, kun se olisi selvästi paras vaihtoehto kaikkien kannalta. Ehkä se vihdoin tapahtuukin sitten kun viimeinen sisarus muuttaa kotoa pois, mutta en kuitenkaan usko.
Jatkuu
Kommentit (21)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Hei!
Samaistuin moniin kohtiin. Itse olen lukiolainen.
En muista juuri mitään ajalta ennen koulua. Lähinnä parit tappelut ja kerran kun äiti itki omaa elämäänsä ja vuodatti kaiken paskan minun harteilleni. Olin 6 ja jouduin lohduttamaan. Jostain syystä se on jäänyt hyvin mieleen. Muutenkin tein aina kaiken väärin, harrastuksiin vietiin pakolla, vanhemmat riiteli ja raha oli aina ongelma. Jälkikäteen kun mietin niin raha ei ollut oikea ongelma. Etenkään äiti ei vain yksinkertaisesti osaa hallita sitä.
Ala-asteelta on hieman enemmän muistoja. Vieläkin syytän vanhempiani siitä, että eivät päästäneet meille kavereita. Se teki kavereiden saamisesta vaikeaa ja sosiaallisten taitojen puute aiheutti todellakin ongelmia yläasteella. Tässä vaiheessa vihasin harrastuksiani, mutta pakko oli mennä kun äiti käski. Jos halusin jotain lopettaa niin hän koki sen henkilökohtaisena loukkauksena ja siitä tuli aivan jäätävät riidat ja syyttäminen. Riitojen jälkeen piti myös pakolla pyytää anteeksi, koska muuten hän ei rauhoittunut. Ihan sama kuka aloitti tappelun.
Ala-asteen aikana äiti kuritti siskoa paljon myös fyysisesti ja haukkui meitä molempia ties kuinka usein. Jostain syystä kaikesta paskasta huolimatta olin todella hyvä koulussa ja siitä jaksoi myös jotkut hieman nälviä. En kuitenkaan koskaan ollut mitenkään varsinaisesti kiusattu ja muistelisin koulussa olleeni jopa aika sosiaallinen.
Mainitsemisen arvoinen asia vielä on se, että ehkä noin 10-vuotiaana aloin pistämään äidille vastaan. Jos hän löi niin löin takaisin. Lopulta hän alkoi kiinnittämään paljon enemmän huomiota hieman heikompaan isosiskooni. Äidin yksi lempipeli jolla saada huomiota oli/on se, että joko uhataan lähdöllä ja pakataan tavarat tai sitten aloitetaan dramaattinen show, että kuinka hän tappaa itsensä puukolla. Äiti on fiksu ihminen ja jos hän oikeasti olisi itsensä halunnut tappaa niin olisi tähdännyt kaulavaltimoon. Tajusin tämänkin noin 10-vuotiaana ja siksi yleensä lopetin välittämästä kun hän uhkasi itsemurhalla. Tai ehkä aloin toivoa, että pääsisin siitä oravanpyörästä ulos sillä. Isähän ei näihin tilanteisiin puuttunut.
Sitten tuli yläaste ja itsetietoisuus kasvoi. Vasta silloin aloin ymmärtämään, että ei muilla ollut tälläistä. Olin epätoivoinen saamaan kavereita ja silloin tulikin vedettyä roolia. Aloin salaa mm. meikkaamaan (salaa, koska äitini kutsui minua meikit naamalla huoraksi). Yläasteen aikana koulumenestys jatkui, opin välttelemään äitiä, parannuin syömishäiriöstä, sain uusia kavereita ja harrastuksen sekä osa-aikatyön. Elämä muuttui paljon paremmaksi jos ei lasketa niitä kertoja kun join tunteisiini ja oksensin puskaan.
Nyt olen muuttamasssa pois kotoa, koulu/harrastus/työt sujuu hyvin ja on kavereita. Ylipäätään mietin, että miten helevetissä olen päässyt näin pitkälle ilman, että olen seonnut täydellisesti. Jotkut arvet tulevat pysymään ja en esimerkiksi haluaisi biologisia lapsia monesta syystä. (mm. äitini mukaan lasten saaminen pilasi hänen elämänsä) Olen parin vuoden aikana pyrkinyt paljon tutkimaan omia tunteita ja miettimään missä voin kehittyä. Olen itsekin hieman tunnekylmä, mutta tiedostan sen ja toivon sen muuttuvan. Olen myös opettellut antamaan itselleni luvan itkeä ja näyttää tunteita.
Kaikista jännintä ehkä on se, että ulospäin tai käytöksestäni ei ehkä tunnistaisi millainen lapsuus on ollut takana. Tämä teksti oli hieman sekava, mutta menkööt.