Lue keskustelun säännöt.
"Unohdan" itselle tärkeät ihmiset kun emme ole fyysisesti samassa tilassa
08.06.2019 |
Minulla on perheenjäseniä, seurustelukumppani ja yksi ystävä. Pidän kovasti heidän seurastaan, he ovat minulle tärkeitä ja haluan heille pelkkää hyvää. Kuitenkin yksin ollessa en "muista" miksi he ovat tärkeitä ja millaisia he ovat ja miten mukavaa yhteinen aika on. Tunnen lähinnä välinpitämättömyyttä heitä kohtaan, joskus jopa negatiivisia tunteita. Esim. tekstiviestien vaihtaminen ja puheluiden soittaminen tuntuu itsestä pakkopullalta. Tapaamme kuitenkin säännöllisesti, enkä mene tapaamisiin mitenkään välinpitämättömyyttä uhkuen, mutta olen jotenkin aina yllättynyt miten tärkeitä ja mukavia kyseiset ihmiset ovat. Yhteisen ajan jälkeen olo on hyvä, mutta sama unohtaminen kuitenkin toistuu vaikka tapaamisen välillä olisikin vain päivä tai pari.
Onko kukaan kokenut samaa, mistähän tällainen voisi johtua? Tuntuu jotenkin pahalta, olisi myös mukavaa jos jollakin olisi jotain vinkkejä, miten lakata "unohtamasta".
Kommentit (14)
Minulla ihan sama juttu! En kyllä itsekään tiedä mistä johtuu, ehkä jollain olisi tähän selitys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sama! Todella noloa myöntää, mutta mä unohdan kaikki mun sukulaiset ja ystävät tässä normi arjen pyörityksessä. Kaikki yhteyden pito on heidän varassaa n, koska mä en muista ottaa heihin yhteyttä. Onneksi ovat ymmärtäväistä sorttia, mutta monta ystävää olen tämän takia menettänyt. Muistan ystävän joskus niin pitkän ajan päästä etten kehtaa enää ottaa yhteyttä.
Yhdistän tuon hektiseen elämäntyyliin.
Hei mullakin on tää. Ja siitä syystä monet ystävyyssuhteet "vain jäävät", koska on liian pakkopullaa pitää yhteyttä.
Olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa ja tilaa, se selittää osan. Mutta ei kuitenkaan kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
asialle on seltys : itsekeskeisyys
Vierailija kirjoitti:
asialle on seltys : itsekeskeisyys
Ymmärrän toki tuonkin näkökannan, mutta en usko että siinä on tässä kyse. Huomioin kyllä muut ja muiden tarpeet, niinkin että laitan omani usein sivuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Borderline personality disorder, esinepysyvyys puuttuu.
Sama. Olen ison perheen kuopus ja aina on ollut elämää ympärillä - turvallinen olo ilman vaivaa. Ehkä sitä on niin perustyytyväinen selkärankaa myöten että ei mitään kaipaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla tuo johtuu iästä ja kiireestä. Olen tullut kyynisemmäksi.
Kuulostaa tutulta, mutta mä kuitenkin tunnen ikävää niitä ihmisiä kohtaan. Joku voimakas positiivinen muisto niistä ihmisistä kuitenkin jää vaikka ei tarkemmin muistakaan. Hankala selittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on niin, että tunne erästä ihmistä kohtaan on hyvin ristiriitainen. Kun emme näe, niin silloin negatiiviset ajatukset valtaavat mielen. Silloin en pidä hänestä, hän tuo minulle vaikean olon, haukun häntä mielessäni, riitaannumme myös herkästi. Sitten kun taas tapaamme, kaikki huonot asiat unohtuvat, on mukava jutella, tuttuuden tunne valtaa alan.
Oiskohan mun kaveri tuollainen. Hänestä ei koskaan kuulu mitään, ei ota yhteyttä. Yhteydenpito on minun varassani. Kuitenkin kun nähdään, niin on silminnähden ilahtunut. Ja sanoo myös, että olen hänelle tärkeä. Nähdessä tuntuu, että meillä on hyvä yhteys ja syvä ystävyys. Näkemisten välillä hän tuntuu todella etäiseltä 😕
Sitä myös mietin, että voiko tämä olla jotain hylkäämisen pelkoa? Jotenkin tiedostamatta yrittää pitää ajatukset tärkeistä ihmisistä loitolla, jotta ei tuntuisi niin kamalalta jos heitä ei joskus enää näkisikään. -Ap