Kaoottinen lapsuudenperhe: miksi ekstrovertti ja introvertti lapsi kokivat kaiken niin eri tavoin?

Onko muilla vastaavia kokemuksia?

Lapsena sanoin toiselle vanhemmistani muutamaan kertaan, että minulla on tunne siitä, etten ole kovin pidetty. Havaintoni kiellettiin ankarasti. Nyt kun aikuisena mietin asiaa, niin koen edelleen samalla tavoin kuin lapsena.

Sanomattakin lienee selvää, etten aikuisena enää pahemmin ole perheeni kanssa tekemisissä, koska se tuottaa useammin mielipahaa kuin iloa. Koen olevani vääränlainen persoona tähän perheeseen.

Hieman samanlaisia kokemuksia ja sitten se että muutenkin ujo introvertti oli neljänteen luokkaan mennessä muuttanut koulua jo kaksi kertaa, kun ulospäinsuuntautuneempi sai mennä ensimmäiselle luokalle ja pitää ne samat kaverit ja lähikoulut ihan "loppuun asti."

Koin ja ja koen edelleen olevani adoptoitu perheeseeni ja koin olevani koulussakin väärässä paikassa.

Jotain positiivista, terapeuttini totesi juuri että olen itsenäinen, en kaipaa muiden hyväksyntää valinnoilleni ja se tekee elämästä monin tavoin helpompaa.

Samanlaisia kokemuksia. Äitini varsinkin on nopealiikkeinen ääri-ekstrovertti. Veljeni on samanlainen ja hän oli rakastettu lapsi. Minä taas olen hyvin introvertti ja varovainen luonne. Äitini suorastaan häpesi minua jo lapsena joka paikassa. Hän olisi halunnut että olisin rohkea, sujuvapuheinen, ilopilleri. Sen sijaan hänelle häpeää tuotti "mukula", joka oli yleensä tyhmän näköisenä omissa mietteissään syvällä jossain yksinään eikä innostunut oikein mistään muiden touhuista. Äiti usein ihan sanallisesti pyyteli anteeksi käytöstäni ja selitteli että esim. vierastan tai jännitän, vaikkei niin ollut: minä vaan halusin olla omissa oloissani.

Vierailija kirjoitti:

Hieman samanlaisia kokemuksia ja sitten se että muutenkin ujo introvertti oli neljänteen luokkaan mennessä muuttanut koulua jo kaksi kertaa, kun ulospäinsuuntautuneempi sai mennä ensimmäiselle luokalle ja pitää ne samat kaverit ja lähikoulut ihan "loppuun asti."

Koin ja ja koen edelleen olevani adoptoitu perheeseeni ja koin olevani koulussakin väärässä paikassa.

Jotain positiivista, terapeuttini totesi juuri että olen itsenäinen, en kaipaa muiden hyväksyntää valinnoilleni ja se tekee elämästä monin tavoin helpompaa.

Minä kyllä kaipaisin muiden hyväksyntää, kun sitä en ole oikein koskaan kunnolla saanut. Petyttyäni ihmisiin olen sitten vetäytynyt yksinäisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hieman samanlaisia kokemuksia ja sitten se että muutenkin ujo introvertti oli neljänteen luokkaan mennessä muuttanut koulua jo kaksi kertaa, kun ulospäinsuuntautuneempi sai mennä ensimmäiselle luokalle ja pitää ne samat kaverit ja lähikoulut ihan "loppuun asti."

Koin ja ja koen edelleen olevani adoptoitu perheeseeni ja koin olevani koulussakin väärässä paikassa.

Jotain positiivista, terapeuttini totesi juuri että olen itsenäinen, en kaipaa muiden hyväksyntää valinnoilleni ja se tekee elämästä monin tavoin helpompaa.

Minä kyllä kaipaisin muiden hyväksyntää, kun sitä en ole oikein koskaan kunnolla saanut. Petyttyäni ihmisiin olen sitten vetäytynyt yksinäisyyteen.

Tuntuu siltä, että olen alistunut siihen ajatukseen, etteivät ihmiset lopultakaan voi kovin hyvin ymmärtää toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Samanlaisia kokemuksia. Äitini varsinkin on nopealiikkeinen ääri-ekstrovertti. Veljeni on samanlainen ja hän oli rakastettu lapsi. Minä taas olen hyvin introvertti ja varovainen luonne. Äitini suorastaan häpesi minua jo lapsena joka paikassa. Hän olisi halunnut että olisin rohkea, sujuvapuheinen, ilopilleri. Sen sijaan hänelle häpeää tuotti "mukula", joka oli yleensä tyhmän näköisenä omissa mietteissään syvällä jossain yksinään eikä innostunut oikein mistään muiden touhuista. Äiti usein ihan sanallisesti pyyteli anteeksi käytöstäni ja selitteli että esim. vierastan tai jännitän, vaikkei niin ollut: minä vaan halusin olla omissa oloissani.

Ääri-ekstrovertit tai ääri-introvertit harvemmin pystyvät ymmärtämään toista ääripäätä. Olen itse introverttiyteen taipuvainen persoona ja olin lapsena kuvailemasi kaltainen - en välttämättä kaivannut toisten seuraa ja käytöstäni usein kuvailtiin myös sanoilla "vierastaa" tai "jännittää".

Oma taapero-ikäinen lapseni on kuin kopio minusta tässä asiassa, äitinsä ollessa enemmän ekstrovertti. Joudun usein huomauttamaan rouvalle, että kyse ei ole aina välttämättä lapsen "vierastamisesta/jännittämisestä", vaan puhtaasti siitä, että ko. luonne ei välttämättä kaipaa jatkuvaa seuraa ja hulinaa ympärilleen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena sanoin toiselle vanhemmistani muutamaan kertaan, että minulla on tunne siitä, etten ole kovin pidetty. Havaintoni kiellettiin ankarasti. Nyt kun aikuisena mietin asiaa, niin koen edelleen samalla tavoin kuin lapsena.

Eikö tuo kieltäminen jo validoi esitetyn argumentin?

Mitä tehdä, kun introvertti ei harjoittele käytännön taitoja, vaan lukee huoneessaan kesäpäivät? Ei liiku, ei tee kotitöitä. Siivoaa huoneensa kyllä. Toinen, nuorempi  lapsi, osaa tehdä kaikkien iloksi asioita, kun kateellinen introvertti kömpii vain valmiille kolostaan. Ekstroverttia sisarusta alkaa kyllästyttämään, kun aika kuluu avutonta passaten! Sitten ei enää pidetä ja  introvertti alkaa valittaa, että ei viihdy eikä hänestä pidetä! Alkaisi hänkin pitää omankädentaidoista, jotka on vain opittava! Introvertti luulee, että kiitos riittää, mutta ei riitä! Voit olla hiljaa huoneessasi, mutta tee jotain meille kaikille myös!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsena sanoin toiselle vanhemmistani muutamaan kertaan, että minulla on tunne siitä, etten ole kovin pidetty. Havaintoni kiellettiin ankarasti. Nyt kun aikuisena mietin asiaa, niin koen edelleen samalla tavoin kuin lapsena.

Eikö tuo kieltäminen jo validoi esitetyn argumentin?

10-vuotias ei osaa ajatella noin, vaan hämmentyy siitä, että vanhempi väittää muuta, mutta silti edelleen ylistää toista lasta ja morkkaa toista. Siitä syntyy aika voimakas sisäinen ristiriita ja paljon arvottomuuden tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun introvertti ei harjoittele käytännön taitoja, vaan lukee huoneessaan kesäpäivät? Ei liiku, ei tee kotitöitä. Siivoaa huoneensa kyllä. Toinen, nuorempi  lapsi, osaa tehdä kaikkien iloksi asioita, kun kateellinen introvertti kömpii vain valmiille kolostaan. Ekstroverttia sisarusta alkaa kyllästyttämään, kun aika kuluu avutonta passaten! Sitten ei enää pidetä ja  introvertti alkaa valittaa, että ei viihdy eikä hänestä pidetä! Alkaisi hänkin pitää omankädentaidoista, jotka on vain opittava! Introvertti luulee, että kiitos riittää, mutta ei riitä! Voit olla hiljaa huoneessasi, mutta tee jotain meille kaikille myös!

Hae apua vaikka Mannerheimin Lastensuojeluliitosta, sinulla vaikuttaa olevan isoja ongelmia vanhemmuutesi kanssa.

Kyllähän se niin on, että "normaalin" ja terveen lapsen odotetaan käyttäytyvän avoimesti myös vieraiden seurassa, tervehtivän ja esittelevän itsensä oma-aloitteisesti ja puhuvan asioistaan oma-aloitteisesti ja jännittämättä. Jos lapsi on hiljainen ja viihtyy esim. yksin kirjan kanssa sohvannurkassa, oletetaan, että hänet on kotona säikytelty hiljaiseksi, oltu liian ankaria tms.

Olin hiljainen lapsi ja etenkin isäni häpesi minua paljon. En olisi saanut olla "tuppisuu". Olisi pitänyt kylässäkin puhua, mutta kun en keksinyt mitään puhuttavaa. Ei ollut asiaa!

Kun olin pieni, joku vieras oli kuulemma kysynyt, olenko mykkä, ja isäparka oli taas hävennyt kauheasti.

Ikävä kyllä on niin, että kun tulin äidiksi, en osannut sen fiksummin juuri käyttäytyä itsekään. Selitin, että lapseni on ujo ja arka ja hiljainen. Minusta oli parempi selittää, ettei vieraiden tarvinnut ihmetellä, onko hän kenties mykkä tai liian ankarasti kasvatettu.

Meillä kuvio on lapsuudessani ollut ihan toisinpäin!

Minä olin se avoin, sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut, puhuin ihmisille, tykkäsin esiintyä, olin ns. reipas lapsi. Omatoiminen ja aktiivinen.

Sisarukseni taas sisäänpäinkääntynyt, hiljaisempi, puhevikaisena vältteli ihmisille puhumista, oli arempi, oikeastaan omatoimisen vastakohta.

Minua yritettiin kotona jatkuvasti latistaa ja alentaa, ominaisuuksilleni naurettiin, minua pilkattiin, minua peloteltiin, minut yritettiin vaientaa ja eristää neljän seinän sisälle. Sisarustani taas ylennettiin, hänen joskus suorastaan epätervettä vetäytyvyyttään hehkutettiin, vaikenevaa & sulkeutunutta lasta oli varmasti helppo käsitellä.

Riippuu siis varmaan vanhempien persoonasta ja siitä, kumpaa ominaisuutta preferoivat. Syystä tai toisesta. Minä olen aina ollut erilainen kuin muut perheessäni, sellainen karjalaishenkisesti ihmisläheinen ja avoin. Muut halusivat olla hiljaa erakkoina omissa oloissaan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän se niin on, että "normaalin" ja terveen lapsen odotetaan käyttäytyvän avoimesti myös vieraiden seurassa, tervehtivän ja esittelevän itsensä oma-aloitteisesti ja puhuvan asioistaan oma-aloitteisesti ja jännittämättä. Jos lapsi on hiljainen ja viihtyy esim. yksin kirjan kanssa sohvannurkassa, oletetaan, että hänet on kotona säikytelty hiljaiseksi, oltu liian ankaria tms.

Olin hiljainen lapsi ja etenkin isäni häpesi minua paljon. En olisi saanut olla "tuppisuu". Olisi pitänyt kylässäkin puhua, mutta kun en keksinyt mitään puhuttavaa. Ei ollut asiaa!

Kun olin pieni, joku vieras oli kuulemma kysynyt, olenko mykkä, ja isäparka oli taas hävennyt kauheasti.

Ikävä kyllä on niin, että kun tulin äidiksi, en osannut sen fiksummin juuri käyttäytyä itsekään. Selitin, että lapseni on ujo ja arka ja hiljainen. Minusta oli parempi selittää, ettei vieraiden tarvinnut ihmetellä, onko hän kenties mykkä tai liian ankarasti kasvatettu.

Minulle kasattiin paljon enemmän vastuuta kannettavaksi kuin sille ekstrovertille sisarukselle. Jouduin olemaan jo hyvin nuorena kodinhoitaja ja isän uskottu. Ei sinällään ihme, jos minusta tuli vakava ja omiin maailmoihinsa vetäytynyt lapsi. Ei tämä maailmakaan kovin mukavalta tuntunut, kun kotona huudettiin koko ajan ja väkivallan uhka oli koko ajan läsnä.

Oliko vanhemmat ekstrovertteja? Minä ja mies olemme introvertteja ja lapsemme taas ekstrovertti, hän tuntuu haastavalta ja usein toivon että meitä olisi siunattu vähän rauhallisemmalla lapsella...

Vierailija kirjoitti:

Mitä tehdä, kun introvertti ei harjoittele käytännön taitoja, vaan lukee huoneessaan kesäpäivät? Ei liiku, ei tee kotitöitä. Siivoaa huoneensa kyllä. Toinen, nuorempi  lapsi, osaa tehdä kaikkien iloksi asioita, kun kateellinen introvertti kömpii vain valmiille kolostaan. Ekstroverttia sisarusta alkaa kyllästyttämään, kun aika kuluu avutonta passaten! Sitten ei enää pidetä ja  introvertti alkaa valittaa, että ei viihdy eikä hänestä pidetä! Alkaisi hänkin pitää omankädentaidoista, jotka on vain opittava! Introvertti luulee, että kiitos riittää, mutta ei riitä! Voit olla hiljaa huoneessasi, mutta tee jotain meille kaikille myös!

Jos ei anna mitään ei myöskään saa mitään, näytät tässä itse esimerkkiä. Et taida kehua lastasi mistään, positiivista kannustusta asioissa jotka eivät ole juuri sinun suosikkeja?

Vierailija kirjoitti:

Oliko vanhemmat ekstrovertteja? Minä ja mies olemme introvertteja ja lapsemme taas ekstrovertti, hän tuntuu haastavalta ja usein toivon että meitä olisi siunattu vähän rauhallisemmalla lapsella...

En tiedä. Heillä vaikuttaa olleen hoitamattomia mielenterveysongelmia, mikä on heijastunut vanhemmuuteen.

Olen introvertti. Olin lapsena aika hiljainen ja sopeutuva, en vaatinut jatkuvaa viihdytystä aikuiselta. Oma itsenäisyyteni ruokki sitä että minua itsenäistettiin vaan lisää. Näytin pärjääväni niin hyvin että minut oli helppo jättää yksin ja vanhemmat kai luulivat että olin kypsempi mitä oikeasti olinkaan vaikka ihan pieni vielä :/

Vierailija kirjoitti:

Olen introvertti. Olin lapsena aika hiljainen ja sopeutuva, en vaatinut jatkuvaa viihdytystä aikuiselta. Oma itsenäisyyteni ruokki sitä että minua itsenäistettiin vaan lisää. Näytin pärjääväni niin hyvin että minut oli helppo jättää yksin ja vanhemmat kai luulivat että olin kypsempi mitä oikeasti olinkaan vaikka ihan pieni vielä :/

Ap:lla on aivan samanlainen kokemus. Apua ei saanut edes silloin, kun sitä pyysi. Tästä johtuen kai minusta kehittyi ahdistunut ja masentunut lapsi, joka on samojen asioiden kanssa joutunut myös aikuisena paljon painimaan.