Aikuisena elämä on helpompaa ja stressittömämpää kuin lapsena

Jos olet terve niin psyykksesti kuin fyysisesti niin ehkä, jos taas kärsit jompaakumpaa tai molempia niin aikuisuus on yhtä hel vettiä.

Riippuu varmaan ihmisestä. Itselläni lapsuus oli kivaa ja huoletonta, toki teininä tuntui mailman olevan minua vastaan ja kaikki oli "perseestä" vaikka itse käyttäydyin tyhmästi. Nyt (vasta) 26-vuotiaana elämä on heittämällä vaikeampaa mitä silloin taaperona/teininä ja nykyään olen ihmetelly miksi oli hirveä kiire kasvaa aikuiseksi. Nuorena ei tarvinnut maksaa laskuja, ruokaa, käydä töissä, tai ylipäätään stressata juuri mistään muusta ku mistä saisi kaljaan rahaa viikonlopuksi.

Totta.

Itsemurhan suunnittelu on paljon helpompaa aikuisena.

En ole. Minulla oli hyvä, turvattu ja kohtuu huoleton lapsuus. Aikuisena stressaa taas kaikki moninverroin.

Samaa mieltä. Aikuisuuteen toki liittyy erilaisia haasteita, esimerkiksi toimeentulon hankkiminen itse ja siitä juontuva stressi mutta muuten olen sitä mieltä, että aikuisuus on kokonaisuudessaan paljon helpompaa. Saa valita vapaammin seuransa, saa olla kiinnostunut ns. monimutkaisista asioista ilman, että joutuu sen vuoksi nauretuksi aikuisten taholta, perspektiivi on laajempi minkä ansiosta pienet vastoinkäymiset eivät pääse kasvamaan absurdin suuriin mittoihin. Lapsuudessa kurjinta oli se jatkuva pakottaminen, toruminen ja holhoaminen eikä kovinkaan moni aikuinen vaikuttanut olevan kiinnostunut minusta persoonana, vaan ainoastaan "lapsena". Oman lisänsä toivat jatkuvat konfliktit ikätovereiden ja sisarusten kanssa, eikä tälläkään saralla oikein hahmotettu sitä, että lapset eivät automaattisesti viihdy keskenään vain siksi, että ovat samanikäisiä tai sukua keskenään. En työskentele lasten kanssa, minulla ei omia ole enkä niitä haluakaan mutta yritän aina muistaa ottaa niin tutut kuin vieraatkin lapset huomioon yksilöinä ja olla survomatta heitä väkipakolla johonkin "lapsimuottiin".

Varmaankin helpompaa sitten niin aikuisena käsitellä läheisten vakavaa sairautta ja työn ja toimeentulon huolia ja parisuhdetta?

Lapsena oli paljon helpompaa. En osaa itse ohjata toimintaani ja olen siksi syrjäytynyt ja kaveriton ja nukun huonosti. Lapsena ja teininä nukuin aina 8 tuntia tai enemmän, nykyään 3-5 tuntia.

M37

Riippuu kai millainen elämäntilanne ollut milloinkin. Itsellä oli hyvä lapsuus, jossa ei sen suurempaa huolta mistään. Nyt stressaa mm. välillä oma terveys, toimeentulo ja ikääntyvät vanhemmat

Omassa elämässäni ei näin ole ollut. Toki lapsuudessa jotkut aikuisen mittakaavasta pienet asiat ahdisti voimakkaasti, elämänkokemuksen puuttuessa, mutta pääosin olin lapsena ja nuorena aika stressitön ja onnellinen. Innostunut monenlaisesta, elämästä itsestään. Murheet oli luokkaa: "miksi Kirsi ei enää ole mun kaveri kun me ennen oltiin parhaat kaverit ja miksi se nyt on vain Johannan kanssa" tai teininä "yhyy en saa koskaan miestä kun mulla on ketunnokkatissit ja ruma nenä". 

Yliopistossa stressi alkoi lisääntyä, koska opinnot oli tosi haastavia enkä löytänyt seuraa opiskelupaikkakunnalta. olin kauhean yksinäinen ja pelkäsin koko ajan ettei älyni riitä opintoihin. Pakonomaisesti opiskelin niin että unet jäi 4-5 tuntiin selvitäkseni. Ja kyllä, minä valmistuin maisteriksi, mutta äärimmäisellä stressillä ja lisäksi varmana siitä, että työelämässä ehkä en selviäkään. 

Olin siinä osin oikeassakin. Olen tosin selvinnyt, mutta taas samalla menetelmällä eli minun on tehtävä valtavasti ilmaista ylityötä peittääkseni älyn puutteitani. Minä saain 16 tunnissa tehtyä sen homman mitä normaaliälyinen 8 tunnissa. Lisäksi minulla on jatkuva pelko ja hätä virheistä, tilanteista joissa ei vaan enää vuorokauden tunnit riittäisi kompensoimiseen, saisin potkut. Elämässäni ei ole mitään muuta kuin työ ja monenlaiset terveysongelmani jotka aiheuttavat väsymystä ja kipua. Yhtä pelkkää stressiä koko elämä.

Ei ollut lapsuus ja nuoruus huoletonta. Kotielämä oli lapsesta asti ahdistavaa. Vanhempien juominen viikonloppuisin. Painostus ja paheksunta joka asiaan. Helpotus oli päästä kotoa 18-vuotiaana. Tuonkin jälkeen oli epävarmuutta. Vasta joskus 22 vuotiaana elämä vapautui. Nyt olen 40v ja elämä huolettominta ja mukavinta koskaan. Aikuisen velvollisuudet, mutta myös ne oikeudet. Terveyttä ja työtä on riittänyt.

Taaksepäin katsoen, ehkä vähiten stressaavaa oli parikymppisenä opiskelijana. Tuloja oli vähän, mutta toisaalta ei ollut suurempia menojakaan eikä lainoja. Olin muuttanut omilleni=äiti ei määräillyt. Sinkkuus ei ahdistanut. Toki opiskelussa oli hetkittäin paineita ja stressiä, mutta eri tavalla kuin nykyään työelämässä.

Aikuisuus on kieltämättä vapaampaa. Lapsena pelkkään koulupäivään meni 4-7 tuntia, lukiossa jopa 9(!), ja sen jälkeen odottivat vielä läksyt ja pakolliset kotihommat. Ja kouluajan ulkopuolella ei ollut pienintäkään päätäntävaltaa, kun vanhemmat säätelivät kaikkea nukkumisesta ja ruokailuista lähtien. _Omalla_ vapaa-ajallakin piti kysellä mitä saa tehdä, missä, milloin ja kenen kanssa.

Teen nykyään 4-tuntista työpäivää, palkka on kyllä vaatimaton, mutta asumistuen kanssa tulen toimeen. Ja mikä ihana vapaus! Olen asunut omillani 18-vuotiaasta, olen nyt 26, enkä ole vieläkään kyllästynyt siihen, että saa tehdä Ihan Mitä Vaan. Jäätelöä aamupalaksi jos haluttaa! Kesällä uimaan klo 2 yöllä! Unirytmi vaikka klo 11-19! Jos haluan jonkun ”budjettiini sopimattoman” turhakkeen, voin ihan omin luvin syödä viikkokaupalla nuudeleita ja kananmunia säästääkseni rahaa, jne.

Eli en kyllä vaihtaisi aikuisuuden vapautta nuoruuden velvoitteisiin, vaikka se tarkoittaisikin, että joku toinen ruokkisi ja vaatettaisi ja ostaisi jonkin pleikkapelin kerran vuodessa. :b

Täysin samaa mieltä. Muistan hyvin, miten ahdistunut olin usein lapsena. Isä ryyppäsi ja muutenkin täytyi elää epävarmuudessa eikä ymmärtänyt suurta osaa mitä ympärillä tapahtuu, niin jää sellainen epämääräinen ahdistus. Olet täysin vanhempien armoilla ja jos ne ei satu olemaan ihan parhaimpia vanhempia, niin siinä sitä mietitään itsekseen asioita ja pienistä asioista tulee suuria, kun ei vielä ole ymmärrystä. Nyt aikuisena saa itse päättää elämästään.

Samaa miektä myös siitä, että parhain aika oli nuorena parikymppisenä. Jotenkin tuntui että koko maailma oli auki ja kaikki mahdollista (vaikkei ollutkaan). Sillä nuoruuden uholla kuvitteli melkein olevansa kuolematon. Kunnes tapahtui kypsymistä ja huomaa, ettei kaikki olekaan niin mustavalkoista. :)

Joo, en aikuisena enää joudu samalla tavalla olemaan toisten armoilla (lapsuudessani isä hakkasi ja äiti pilkkasi). Nyt voin sanoa, jos en tahdo jotain ja saan (!) vetää itse rajani. Saan myös pyytää apuna. Lapsena jouduin kokemaan äidin ja veljen vakavat sairaudet, joita ei missään välissä käsitelty kanssani. 

Toki jos olisi ollut normaali, turvallinen lapsuus, olisin varmaan eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Jos olet terve niin psyykksesti kuin fyysisesti niin ehkä, jos taas kärsit jompaakumpaa tai molempia niin aikuisuus on yhtä hel vettiä.

Olen täysin eri mieltä.

Olen synnynnäisesti vammainen. Uskon juuri siksi aikuisuuden olleen itselleni paljon helpompaa kuin lapsuus. Uskoisin normaaleilla ihmisillä olevan helpompi lapsuus ja vaikeampi aikuisuus.