Pyrkimys täyteen itsenäisyyteen ja samalla toive parisuhteesta

Ei onnistu!

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut onnellisesti parisuhteessa jo 12 vuotta, eikä loppua näy.

Olen miettinyt viime aikoina paljon niitä ihmisiä, jotka tahtovat kumppanin, mutta silti haluavat täysin itsenäistä ja riippumatonta elämää. Miten tuollainen käytännössä onnistuisi, tai ainakaan niin että suhde ei lopahtaisi melko pikaisesti?

Parisuhteen johtoajatus ja ideahan on kait juuri haavoittuvuus, jonkinlainen riippuvuus toisesta ihmisestä ja tarvitsevuus, sekä tietysti näiden tarpeiden täyttäminen. Kuka jaksaa parisuhdetta jossa kumppani tulee ja menee omien mieltymystensä mukaan eikä ota kumppanin toiveita huomioon?

Onko kokemusta tällaisesta? Mielipiteitä, kommentteja!

Sama mietityttänyt itseänikin. Tuntuu että liian moni nykyisin ajattelee parisuhdetta kuin jotain liiketoimintaa ja yrittää jotenkin "järkeillä" sitä etukäteen. Tyyliin "olen päättänyt että en tule rakastumaan tämän näköiseen ihmiseen, ihmiseen jolla on lapsia, ihmiseen joka asuu kaukana jne.jne.".

Mistäpä sen etukäteen tietäisi? Mahdollisen kemian huomaa keskustellessaan ihmisen kanssa. Kemian puuttumiseen ei auta huikea kauneus tai tähtitieteelliset vuositulot.

En taida ymmärtää viestiäsi tai sitten en tunne yhtäkään tuollaista paria. Eihän terveen itsenäisyyden säilyttäminen tarkoita, että mennään omien mieltymysten mukaan eikä oteta toista huomioon.

Meidän parisuhteessamme on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka rakastavat ja arvostavat toisiaan ja osoittavat sen valinnoillaan. Itsenäisyys näkyy mm siinä, että meillä on myös omia menoja. Ei niin että mennään miten sattuu vaan sovitusti ja suunnitelmallisesti. Tänä kesänä minä lähden parin viikon lomamatkalle yksin ja se on puolisolleni täysin ok. Ihan kuten hänen matkansa minulle. Suurin osa matkoista tehdään kuitenkin yhdessä.

Meillä on omat rahat, joista maksetaan puoliksi juoksevat asumiskulut ja ruoka. Meillä on omat ystävät ja sukulaiset, joita joskus tavataan yhdessä mutta usein erikseen. Meillä on omat harrastuksemme ja joitakin yhteisiä.

Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen. Tiedämme molemmat, että jos ero tulisi niin selviäisimme käytännön asioista hyvin helposti, kumpikaan ei joutuisi pulaan taloudellisesti tms. Tunnepuoli olisikin sitten eri asia. Kohta viisi yhteistä vuotta takana joista vuosi avoparina.

Eihä semmone onnistu. Ja lopputulos on se, että jotakuta sattuu. Oli sitten se "kotona odottava" tai sitten se itsenäinen puoli, mutta jompikumpi satuttaa ittensä lopulta siinä suhteessa.

Sanoisin, että sitoutumisen pelosta tollaset ajatukset johtuu. Pelätään kohdata itse sellasena kuin on ja päästää toinen oikeesti lähelle. Sit halutaan kuitenki rusinat molemmista pullista eli parisuhteen ja sinkkuuden edut.

Ite olin tän tyyppisessä "säätösuhteessa" vähän aikaa. Loppu siihen, kun tajusin, että toinen halus olla kuin seurustelusuhteessa ilman sitoutumista. Ite olin nähny asian ihan erilaisena. Ehdotin pelkkää kaveruutta, mutta en sit ikinä enää nähny sitä vaikka kerran ilmeni, että sillä oli ikävä. Eli vois sanoa, että aika surkee loppu sit oli eikä säästytty surutta vaikka surua se toinen pelkäsi alunperinkin.

Monilla ihmisillä on käsitys että parisuhde syntyy ja pysyy kasassa ihan itsekseen, niin että molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä. Miten tuolla tavalla ajatteleva ihminen pystyy pitämään työpaikkansa?

Parisuhteessa ollaan samalla tavalla läsnä joka päivä ja työskennellään yhdessä suhteen hyvinvoinnin eteen ja sen turvaamiseksi. Muistellaan menneitä, suunnitellaan tulevaa, haetaan ja saadaan turvaa, haetaan ja saadaan toisen mielipide asioihin, pyydetään asioita toiselta ja noudatetaan toisen pyyntöjä, pyydetään tukea ja annetaan tukea itse. Palkkana siten tulee maksuun jatkuva hellyys ja seksi, sekä vahva yhteys omaan kumppaniin.

Vierailija kirjoitti:

En taida ymmärtää viestiäsi tai sitten en tunne yhtäkään tuollaista paria. Eihän terveen itsenäisyyden säilyttäminen tarkoita, että mennään omien mieltymysten mukaan eikä oteta toista huomioon.

Meidän parisuhteessamme on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka rakastavat ja arvostavat toisiaan ja osoittavat sen valinnoillaan. Itsenäisyys näkyy mm siinä, että meillä on myös omia menoja. Ei niin että mennään miten sattuu vaan sovitusti ja suunnitelmallisesti. Tänä kesänä minä lähden parin viikon lomamatkalle yksin ja se on puolisolleni täysin ok. Ihan kuten hänen matkansa minulle. Suurin osa matkoista tehdään kuitenkin yhdessä.

Meillä on omat rahat, joista maksetaan puoliksi juoksevat asumiskulut ja ruoka. Meillä on omat ystävät ja sukulaiset, joita joskus tavataan yhdessä mutta usein erikseen. Meillä on omat harrastuksemme ja joitakin yhteisiä.

Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä .kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen Tiedämme molemmat, että jos ero tulisi niin selviäisimme käytännön asioista hyvin helposti, kumpikaan ei joutuisi pulaan taloudellisesti tms. Tunnepuoli olisikin sitten eri asia. Kohta viisi yhteistä vuotta takana joista vuosi avoparina.

En tarkoittanut sitä etteikö omia menoja saisi olla, kunhan niistä on etukäteen sovittu. Tarkoitin vain sitä että parisuhde menee kaiken muun edelle. Jos sitä yhteistä laatuaikaa on puolison kanssa lähes päivittäin ja lomat suunnitellaan pääosin yhdessä tehtäviksi, miksipä ei voisi välillä lomailla ominkin päin. Tottakai saa tavata ystäviä, harrastaa ja puuhastella monenlaista myös erikseen. Pääfokus on kuitenkin ajan viettämisessä kumppanin kanssa. Sen pitäisi olla molemmille iloinen ja hyvää mieltä tuottava asia jota odotetaan innolla.

"Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä .kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen."

Miksi ette? Luotatteko toisiinne? Jos ette niin keneen te luotatte? Jos ei voi olla haavoituvainen kumppaninsa edessä niin kenen sitten?

Vierailija kirjoitti:

En taida ymmärtää viestiäsi tai sitten en tunne yhtäkään tuollaista paria. Eihän terveen itsenäisyyden säilyttäminen tarkoita, että mennään omien mieltymysten mukaan eikä oteta toista huomioon.

Meidän parisuhteessamme on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka rakastavat ja arvostavat toisiaan ja osoittavat sen valinnoillaan. Itsenäisyys näkyy mm siinä, että meillä on myös omia menoja. Ei niin että mennään miten sattuu vaan sovitusti ja suunnitelmallisesti. Tänä kesänä minä lähden parin viikon lomamatkalle yksin ja se on puolisolleni täysin ok. Ihan kuten hänen matkansa minulle. Suurin osa matkoista tehdään kuitenkin yhdessä.

Meillä on omat rahat, joista maksetaan puoliksi juoksevat asumiskulut ja ruoka. Meillä on omat ystävät ja sukulaiset, joita joskus tavataan yhdessä mutta usein erikseen. Meillä on omat harrastuksemme ja joitakin yhteisiä.

Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen. Tiedämme molemmat, että jos ero tulisi niin selviäisimme käytännön asioista hyvin helposti, kumpikaan ei joutuisi pulaan taloudellisesti tms. Tunnepuoli olisikin sitten eri asia. Kohta viisi yhteistä vuotta takana joista vuosi avoparina.

Tunnen tällaisia henkilöitä jotka kuvittelevat että suhteessa voi elellä kuin sinkkuna eivätkä heidän menonsa kuulu kenellekään. Menoista ilmoitetaan silloin kun ne jo tapahtuvat tai jälkikäteen. (en tarkoita kiireiseen työpäivään liittyviä ex-tempore-menoja joita voi välillä tulla tms.) Huolehditaan vain omista tarpeista ja kumppani jää oman onnensa nojaan. Näiden ihmisten parisuhteet kariutuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En taida ymmärtää viestiäsi tai sitten en tunne yhtäkään tuollaista paria. Eihän terveen itsenäisyyden säilyttäminen tarkoita, että mennään omien mieltymysten mukaan eikä oteta toista huomioon.

Meidän parisuhteessamme on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka rakastavat ja arvostavat toisiaan ja osoittavat sen valinnoillaan. Itsenäisyys näkyy mm siinä, että meillä on myös omia menoja. Ei niin että mennään miten sattuu vaan sovitusti ja suunnitelmallisesti. Tänä kesänä minä lähden parin viikon lomamatkalle yksin ja se on puolisolleni täysin ok. Ihan kuten hänen matkansa minulle. Suurin osa matkoista tehdään kuitenkin yhdessä.

Meillä on omat rahat, joista maksetaan puoliksi juoksevat asumiskulut ja ruoka. Meillä on omat ystävät ja sukulaiset, joita joskus tavataan yhdessä mutta usein erikseen. Meillä on omat harrastuksemme ja joitakin yhteisiä.

Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen. Tiedämme molemmat, että jos ero tulisi niin selviäisimme käytännön asioista hyvin helposti, kumpikaan ei joutuisi pulaan taloudellisesti tms. Tunnepuoli olisikin sitten eri asia. Kohta viisi yhteistä vuotta takana joista vuosi avoparina.

Tunnen tällaisia henkilöitä jotka kuvittelevat että suhteessa voi elellä kuin sinkkuna eivätkä heidän menonsa kuulu kenellekään. Menoista ilmoitetaan silloin kun ne jo tapahtuvat tai jälkikäteen. (en tarkoita kiireiseen työpäivään liittyviä ex-tempore-menoja joita voi välillä tulla tms.) Huolehditaan vain omista tarpeista ja kumppani jää oman onnensa nojaan. Näiden ihmisten parisuhteet kariutuvat.

Ok, sitten puhuimme eri asioista.

Vierailija kirjoitti:

Eihä semmone onnistu. Ja lopputulos on se, että jotakuta sattuu. Oli sitten se "kotona odottava" tai sitten se itsenäinen puoli, mutta jompikumpi satuttaa ittensä lopulta siinä suhteessa.

Sanoisin, että sitoutumisen pelosta tollaset ajatukset johtuu. Pelätään kohdata itse sellasena kuin on ja päästää toinen oikeesti lähelle. Sit halutaan kuitenki rusinat molemmista pullista eli parisuhteen ja sinkkuuden edut.

Ite olin tän tyyppisessä "säätösuhteessa" vähän aikaa. Loppu siihen, kun tajusin, että toinen halus olla kuin seurustelusuhteessa ilman sitoutumista. Ite olin nähny asian ihan erilaisena. Ehdotin pelkkää kaveruutta, mutta en sit ikinä enää nähny sitä vaikka kerran ilmeni, että sillä oli ikävä. Eli vois sanoa, että aika surkee loppu sit oli eikä säästytty surutta vaikka surua se toinen pelkäsi alunperinkin.

"Säätösuhteet" toimii vain silloin jos molemmat haluaa samaa asiaa eli eivät vakavaa seurustelushdetta. Enemmänkin kysymys on säännöllisen seksin harrastamisesta.

Seuraavalla kerralla jos et halua "säätösuhteeseen", ja toinen sanoo "ettei halua mitään vakavampaa", voit vastata hänelle että "pysytään sitten vain ystävinä".

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Ei tuollaisia edes pohdi, jos on yhdessä sen itselle oikeasti sopivan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En taida ymmärtää viestiäsi tai sitten en tunne yhtäkään tuollaista paria. Eihän terveen itsenäisyyden säilyttäminen tarkoita, että mennään omien mieltymysten mukaan eikä oteta toista huomioon.

Meidän parisuhteessamme on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka rakastavat ja arvostavat toisiaan ja osoittavat sen valinnoillaan. Itsenäisyys näkyy mm siinä, että meillä on myös omia menoja. Ei niin että mennään miten sattuu vaan sovitusti ja suunnitelmallisesti. Tänä kesänä minä lähden parin viikon lomamatkalle yksin ja se on puolisolleni täysin ok. Ihan kuten hänen matkansa minulle. Suurin osa matkoista tehdään kuitenkin yhdessä.

Meillä on omat rahat, joista maksetaan puoliksi juoksevat asumiskulut ja ruoka. Meillä on omat ystävät ja sukulaiset, joita joskus tavataan yhdessä mutta usein erikseen. Meillä on omat harrastuksemme ja joitakin yhteisiä.

Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä .kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen Tiedämme molemmat, että jos ero tulisi niin selviäisimme käytännön asioista hyvin helposti, kumpikaan ei joutuisi pulaan taloudellisesti tms. Tunnepuoli olisikin sitten eri asia. Kohta viisi yhteistä vuotta takana joista vuosi avoparina.

En tarkoittanut sitä etteikö omia menoja saisi olla, kunhan niistä on etukäteen sovittu. Tarkoitin vain sitä että parisuhde menee kaiken muun edelle. Jos sitä yhteistä laatuaikaa on puolison kanssa lähes päivittäin ja lomat suunnitellaan pääosin yhdessä tehtäviksi, miksipä ei voisi välillä lomailla ominkin päin. Tottakai saa tavata ystäviä, harrastaa ja puuhastella monenlaista myös erikseen. Pääfokus on kuitenkin ajan viettämisessä kumppanin kanssa. Sen pitäisi olla molemmille iloinen ja hyvää mieltä tuottava asia jota odotetaan innolla.

"Emme ole riippuvaisia toisistamme eikä .kumpikaan varmasti edes haluaisi olla haavoittuvainen."

Miksi ette? Luotatteko toisiinne? Jos ette niin keneen te luotatte? Jos ei voi olla haavoituvainen kumppaninsa edessä niin kenen sitten?

Mitä on "yhteinen laatuaika" päivittäin? Me valitettavasti elämme ihan tavallista arkea, jossa iltaisin ehditään viettää valveillaoloaikaa 2-5 tuntia, ja sitäkin vähentävät toisen työmatkat. Viikonloput ovat laatuaikaa ja lomat, joista siis suurimman osan vietämme yhdessä. Mutta esimerkiksi se ei olisi laatuaikaa, että vaatisin puolisoani käyttämään lomansa siihen, että minun vanhempani tarvitsee apuani. Mieluummin minä matkustan hänen luokseen yksin ja puolisoni tekee sillä aikaa omia juttujaan.

Ja sama päinvastoin.

Tottakai luotamme toisiimme. Tuota haavoittuvaisuutta en oikein ymmärrä, mutta esimerkiksi siinä kohtaa, kun minulle tuli akuutti terveysongelma, niin puolisoni oli se, joka otti ohjat käsiinsä ja kuskasi päivystykseen.

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Rakastatteko te toisianne vai onko tämä vain käytännöllinen järjestely?

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Vaaditteko toisiltanne myös yksiavioisuutta, sinä aikana kun olette kuukausia eri kaupungeissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Vaaditteko toisiltanne myös yksiavioisuutta, sinä aikana kun olette kuukausia eri kaupungeissa?

Oma puolisoni oli leski reilut viisi vuotta ennen tapaamistamme. Minä olin eronnut edellisestä parisuhteesta noin seitsemän vuotta aikaisemmin. Ei ole itselleni ollut koskaan ongelma olla ilman seksiä muutama kuukausi ja vaikka en tiedäkään kaikkea puolisoni leskivuosista niin uskoisin, että ei hänelläkään ole ollut koko ajan irtonumeroita tai edes vakituisempaa hoitoa.

Meillä ei ole useiden kuukausien eroja, vain muutamien päivien työmatkoja ja nyt kesällä parin viikon lomajakso erillään. Emme vaadi toisiltamme yksiavioisuutta mutta molemmat olemme sitoutuneet omasta halustamme suhteeseen, jossa seksuaalisuus on vain meidän kahden välinen juttu. Sitä kun elämässä voi tulla sairauksienkin takia tilanteita, joissa ei pysty seksiin, niin mieluummin minä elän suhteessa, jossa muutaman päivän tai viikon erillään olo ei ole seksuaalinen katastrofi.

eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Rakastatteko te toisianne vai onko tämä vain käytännöllinen järjestely?

Tottakai rakastamme. Ei meistä kumpikaan tarvitse kämppistä jakamaan asumiskuluja. Opiskeluajat on jo kaukana takanapäin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Nykyään kun avioerot ovat niin yleisiä, halutaan saavuttaa taloudellinen itsenäisyys, varmistua pärjäämisestä, vaikka jäisi yksin. Se on hyvä, ja tuskin kukaan siitä voikaan moittia.

Avioerojen yleisyys vaikuttaa varmaan (alitajuisesti tai ihan tietoisella tasolla) sitenkin, että halutaan varmistua, että on oma sosiaalinen verkko vielä olemassa, johon voi pudota, jos puoliso jättää. Eli ettei jää mahdollisen avioeron myötä täysin yksin, ilman ystäviä, kun omat vanhemmatkin ovat jo ikääntyneet.

Ehkä se vaikuttaa sitenkin, että vaikka menisikin naimisiin / pysyväksi tarkoitettuun parisuhteeseen, halutaan rakentaa omaa sisäistä filosofiaa sellaiseksi, että vaikka avioliitto / parisuhde romahtaisi, elämä on silti vielä tarkoituksenmukaista.

Nämä kaikki vähentävät keskinäistä riippuvuutta ja tarvitsevuutta parisuhteessa, entisaikoihin verrattuna riippuvuutta erityisesti naisen puolelta.

Toisaalta elämänkumppanin tarvitsemista sinänsä ne eivät vähennä! Jos haluaa elää parisuhteessa, sen tarpeen voi täyttää vain se, että elää parisuhteessa.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Ihmiset myös odottavat parisuhteelta erilaisia asioita. Jollekin parisuhde on enemmän rinnalla kulkemista ja jollekin taas "symbioosissa" elämistä. Ihmisten luonne-erot ja muutkin ihmissuhteet voivat vaikuttaa. Puolison ei tarvitse olla best friend, jos toisella on hyviä ystäviä tai vaikka sisaruksia, joille voi puhua haluamistaan asioista. Puolison ei siis tarvitse täyttää kaikkia tarpeita, mitä ihmisellä on, vaan on isompi joukko ystäviä ja sukulaisia, jotka täyttävät osan. 

Minä ja mieheni tarvitsemme paljon omaa tilaa ja omaa liikkumavaraa. Ihan jo siksikin, että molemmilla on työ, joka vie välillä kuukausiksikin pois kotoa. Ei meistä kummallakaan voisi olla puolisoa, joka olisi kovin haavoittuvainen, riippuvainen tai muulla tavoin tarvitseva. Yhdessä ollaan kuitenkin oltu jo 10 vuotta. 

Vaaditteko toisiltanne myös yksiavioisuutta, sinä aikana kun olette kuukausia eri kaupungeissa?

Emme vaadi. Ihan vapaaehtoisesti haluamme olla yhden kanssa kerrallaan. Ja aivan samalla laillahan voisi olla sivusuhde vaikka työpaikalla tai harrastuksissakin. Jos toiseen ei kykene luottamaan, ei kannata alunperinkään mennä sellaisen ihmisen kanssa yhteen. Mikäli ruoho on vihreämpää aidan takana, ei missään parisuhteessa voi estää toista hyppäämästä aidan yli.