Tunnepurkauksia.

Minulla on huono itsetunto. Tiedän kuitenkin olevani kaunis, hyvännäköinen ja haluttava ja tykkään kyllä nähdä itseni peilistä.
En silti usko, että mieheni tykkää. Tiedän, että hän haluaa olla kanssani ja kelpaan hänelle juuri tällaisena. Mutta en usko sitä siltikään, kun hän ei ole koskaan sanonut sitä. Että kelpaan juuri näin. Miksi minun on aina saatava kuulla tietyt asiat, jotta voin uskoa ne? Vai olenko pohjimmiltani oikeassa - että hän on kanssani vain siksi, ettei saa parempaakaan, mutta minä uskottelen itselleni että kelpaan. Mutta eikai hän huvikseenkaan olisi nähnyt niin paljon vaivaa eteeni?

Mielestäni minulla on kiva luonne. Ainut vika on, että en viitsi kertoa suhteen epäkohdista heti, vaan pitkittelen asiaa niin kauan kunnes se lopulta purkautuu ulos, joskus hyvin vihamielisenäkin. Ja koska olen jääräpäinen, pystyn olla välinpitämätönkin. Silloin ainut tie pois myrskystä on vastapuolen täysi huomio minulle + vakuuttelu ja huomionosoitukset.

Pelkään, että pian se kyllästyy, kun olen tällainen. Välillä tuntuu, että itse annan 100% ja hän vain 80% ja että tämä suhde ottaa enemmän kuin antaa. En koe olevani tällä hetkellä onnellinen, vaan jatkuvasti ärsyyntynyt. Pelkään, että minusta on tulossa nipottaja.

Mun ajattelutavassa on jotain pielessä. Haluaisin kovasti muuttaa sitä, mutta en oikein tiedä miten. Mieheni on tehnyt tyhmästi minua kohtaan, joten tavallaan kokemani tunteet ovat ihan oikeutettuja. Silti tuntuu, että vaadin siltä liikaa. Kysyinkin sitä häneltä, mutta vastasi että omasta mielestään en vaadi liikoja.

Takerrun liikaa myös asioihin, joilla ei ole mitään merkitystä.
Huoh.
Miksi olen niin vaikea....

Halusin purkaa ajatuksiani ääneen. Ei tarvitse kommentoida mitään. Jos on kenties ihmisiä, joilla samankaltaisia tuntemuksia, niin tietenkin voi purkaa niitä myös :)