Lue keskustelun säännöt.
Ei vanhempia elämässä, ei sisaruksia, ei sukua, vain oma perhe. Muita samassa tilanteessa?
08.05.2019 |
Joskus tuntuu niin lohduttoman yksinäiseltä ja turvattomalta oma elämä. Ajattelen, että jos jotain kävisi, minulla ei olisi ketään joka tukisi ja auttaisi. Lueskelin aikani kuluksi selviytymistarinoita mitä hirveimmistä kohtaloista, ja yhteistä niille oli muiden läheisten olemassaolo. Missä on ne tarinat, että selvisin ilman ketään, ilman jopa ilman SPR:iä/Kelaa/seurakuntaa/tiesmitä?
Ahdistaa niin paljon! Ystäviäkään ei ole, eikä töitä. On lapset ja mies ja satunnaisesti miehen suku, jota olen alkanut vierastaa ja jopa inhota, varmaan oman yksinäisyysahdistuksen vuoksi.
Kommentit (11)
No siis samassa olen tai siinä mielessä erissä, että ei ole miestä eikä lapsiakaan. Ystäviä kyllä on, mutta he elävät ruuhkavuosia omien perheidensä kanssa, joten ei ole sellaista nuoruuden hengailumeininkiystävää.
Irralliselta tuntuu. Pitää yrittää jotenkin pitää häntä pystyssä, ettei muutu niin friikiksi, että ihmiset alkavat kartella ja yksinäisyys taattu loppuiäksi. Haaveilen siitä, että saisin vielä kumppanin, mutta aika epätodennäköiseltä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävät ja miehen suku kannattaa siis pitää lähellä.
Omalla käytöksellä pitää hankkia ne läheiset, jos niitä ei ole.
Oikeasti ihmisellä on hyvin vähän niitä tukipilareita, minulla on suuri suku, jota keski-iässä tapaan lähinnä vanhempieni sisarusten hautajaisissa kerran vuodessa.
Elämän suurissa ongelmissa tiedän, että tuosta sivusta ei kauheasti olisi apua. Lähinnä on ne kaksi ystävää, jotka ovat lähellä silloin kun on oikeasti vaikeaa ollut ja jos oikein tarkkaan ajattelen vain yksi, jolle soitan kun oikein ahdistaa ja pyydän anteeksi kun aina jaksan valittaa. Ja koitan muistaa kysyä, että miten sinä jaksat.
No jos sulle jotain tapahtuu, mies ja lapset auttaa.
Vierailija kirjoitti:
No jos sulle jotain tapahtuu, mies ja lapset auttaa.
Ja jos miehelle sattuu jotain, olen yksin. Ja olen hyvin tietoinen siitä, että jos ei ole tukiverkkoja, ne pitää itse luoda. Ja arvatkaa olenko yrittänyt?! Mutta ei niitä taiota vuosienkaan varrella, jos muilla ei ole tarvetta vastavuoroiseen tukiverkkoon tai jos on kuten minä, aina ollut yksinäinen, eikä niitä lapsuudenystäviä ollut silloin lapsenakaan. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ystävät ja miehen suku kannattaa siis pitää lähellä.
Omalla käytöksellä pitää hankkia ne läheiset, jos niitä ei ole.
Oikeasti ihmisellä on hyvin vähän niitä tukipilareita, minulla on suuri suku, jota keski-iässä tapaan lähinnä vanhempieni sisarusten hautajaisissa kerran vuodessa.
Elämän suurissa ongelmissa tiedän, että tuosta sivusta ei kauheasti olisi apua. Lähinnä on ne kaksi ystävää, jotka ovat lähellä silloin kun on oikeasti vaikeaa ollut ja jos oikein tarkkaan ajattelen vain yksi, jolle soitan kun oikein ahdistaa ja pyydän anteeksi kun aina jaksan valittaa. Ja koitan muistaa kysyä, että miten sinä jaksat.
En varmaan osaa selittää ja ehkä muut kokevat tämän toisin, mutta ei se minulla mene ihan noin. Siitä, kun lähiomaiset ovat poistuneet elämästä ja jäljellä oleva suku on kaukaista ja harvoin tavataan, ei ole sitä että kaipaisin suvulta tukea. Itse asiassa saan suvulta (kaksi vanhaa kummitätiä) tukea nyt paljon enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni - käydään muutama syvällinen keskustelu vuosittain.
Mutta se juureton, irrallinen, menneisyydetön ja merkityksetön olo, mikä on kun ei ole lähiomaisia. Ei arjessa ketään, jonka kanssa olisit kasvanut, joka olisi ollut elämässäsi aina. Ei ketään, joka tulisi kanssasi sairaalaan tai hoitaisi sinua sairaana. Tai ketään, jonka elämässä sinä olisit se merkityksellinen ihminen. Ei ketään, kenen kanssa suunnitella lomaa tai palautua töistä iltaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"On mies ja lapset mutta olen niin yksinäinen ja yksin yhyyyyyyy".
Vierailija kirjoitti:
"On mies ja lapset mutta olen niin yksinäinen ja yksin yhyyyyyyy".
Yksinäisenpi minä nyt olen kuin silloin kun olin ihan yksin. T. Nro 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävät ja miehen suku kannattaa siis pitää lähellä.
Omalla käytöksellä pitää hankkia ne läheiset, jos niitä ei ole.
Oikeasti ihmisellä on hyvin vähän niitä tukipilareita, minulla on suuri suku, jota keski-iässä tapaan lähinnä vanhempieni sisarusten hautajaisissa kerran vuodessa.
Elämän suurissa ongelmissa tiedän, että tuosta sivusta ei kauheasti olisi apua. Lähinnä on ne kaksi ystävää, jotka ovat lähellä silloin kun on oikeasti vaikeaa ollut ja jos oikein tarkkaan ajattelen vain yksi, jolle soitan kun oikein ahdistaa ja pyydän anteeksi kun aina jaksan valittaa. Ja koitan muistaa kysyä, että miten sinä jaksat.
Siitä tulee myös ylimääräistä taakkaa, jos on ollut läheisiä ja menettänyt he ja jäänyt sitten yksin. Surua ja kaipuuta. Tunne siitä, että elämä on kääntynyt pahaan suuntaan eikä näköpiirissä parannusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä, ei ole sukua, ystäviä on kaksi jotka molemmat asuvat eri maissa kuin itse, ainoa läheinen on aviomies (lapsivapaita omasta tahdosta). Jos miehelle tapahtuisi jotain tai eroaisimme, ei mulla olisi ketään jonka kanssa jutella päivittäin, ei edes viikottain.
Ei tällaista tilannetta ymmärrä he, joilla on suku edes henkisesti tukena.
Ei ole minullakaan ketään. Vain mies ja lapsi ja mieskin on aina niin kiukkuinen ettei hänen kanssaan voi puhua.