Elämässä ei suju oikein mikään

Olen vielä melko nuori, mutta silti tuntuu, että elämääni on jo mahtunut monen elämän vastoinkäymiset. Lapsuuteni elin perheessä, mihin kuului äiti, pikkuveli sekä isä, joka oli pikkuveljen biologinen isä. Oikeastaan häneen liittyykin ne lapsuuden huonot kokemukset. Hänellä oli aika paljon mielenterveysongelmia ja lisäksi hän oli luonteeltaan hyvin epämiellyttävä, ihan mielettömän helposti hermostuva, äkkipikainen, välinpitämätön, sai raivokohtauksia, paiskoi tavaroista raivostuessaan, huusi ja räyhäsi. Myös meille lapsille. Isosiskona otin jotenkin sen roolin, että yritin suojella pikkuveljeä tältä kaikelta. Sitten sain itse kokea ne kaikkein pahimmat asiat, raivokohtaukset, haukkumiset ja mykkäkoulut. Äiti tietysti jäi aika yksin toisen "huoltajan" ollessa tuollainen. Oma isäni taas asui muualla koko lapsuuteni, asuu edelleen.

Lapsena olin iloinen ja puhelias, siis alle kouluikäisenä. Koulussa pari ekaa luokkaa meni ihan hyvin, mutta kolmannella luokalla jäin ekaa kertaa jotenkin yksin. Meillä oli tosi pieni luokka. Myöhemmin uusia kaverisuhteita syntyi, mutta kiusaaminen oli jo alkanut. Kiusaaminen jatkui läpi ala-asteen, aina yläasteelle jatkuen. Kasiluokalla minut pelasti muutto isän luo, ihan toisiin kuvioihin. Siellä kävin yläasteen loppuun ja kävin myös lukion. Ne oli elämäni onnellisimpia vuosia lapsuuden jälkeen.

Lukion jälkeen muutin taas Suomeen, tällä kertaa opiskelemaan. Kokeilin muutamia eri aloja, olin välillä töissä ja lopulta löytyi mieluisa ala ja opiskelupaikka. Tähän väliin mahtui kaikenlaista, perheasiat oli ihan ok ja kavereitakin oli taas, semmoinen hyvä sosiaalinen verkosto ja tunne, ettei ollut yksin. Kunnes sain tietää pari vuotta sitten, etten voi ikinä saada biologisia lapsia. Äitiys on ollut yksi suurimmista unelmistani koko elämäni ajan. Tämä tieto oli aika musertava, enkä ole vieläkään pystynyt puhumaan siitä kenellekään.

Opiskelut on edenneet ihan ok, ja todella pidän siitä alasta, mitä opiskelen. Tein kuitenkin jokin aika sitten työharjoittelun paikassa, mikä ei ollut oppimisen kannalta paras mahdollinen. Sain kokea jos jonkinlaista äyskimistä ja tiuskimista, mutta yritin vaan tsempata ja ajatella, että kyllä tää tästä. No, ei ihan niin. Sain siitä hylätyn. Ja se pitäisi suorittaa kokonaan uudestaan. Tämän takia nyt koko opiskelu tuntuu menettäneen merkityksensä, eikä suoraan sanoen ole kauheasti mielenkiintoa jatkaa.

Mutta se on vaan yksi asia tässä elämässäni. On minulla suurempiakin asioita. Veljeni teki itsemurhan, mikä on vieläkin ihan käsittämätöntä. En ole oikeastaan vielä edes pystynyt käsittelemään koko asiaa. Ekat viikot tuntui kuin unelta. Ajattelin koko ajan, ettei tämä ole todellista, enkä pystynyt käsittämään sitä. Toki tämä tunne on muuttunut, mutta silti. Ja kaiken lisäksi ihmiset ympärillä tuntuu ajattelevan, että pitäsi jo päästä yli, ja jatkaa omaa elämää.
Niin, miten?