Antakaapa rehellisiä neuvoja! Olen aivan hukassa! Tässä faktat:

olisko perheneuvolan paikka?

haluavat kaiken itselleen. Siis olet erittäin itsekäs ajatellessasi noin. Mieti nyt hyvä ihminen, että sinulla on lapset ja heidän hyvinvointinsa on sinun vastuullasi nyt. Et voi edes harkita eroa noin itsekkäistä syistä. Mieti nyt vähän.



Itse hyväksyisin erosi, jos olisi pahoinpitelyä tai uskottomuutta. Muu eron syy on kyllä ihan silkkaa itsekkyyttä.

ota vaan ero. Sinun asiasi ei siitä kuitenkaan parane, koska ongelma on se, että SINÄ et kunnioita toista, ja SINÄ olet väkivaltainen, ja ne ominaisuudet sinä viet mukanasi seuraviinkin suhteisiin.



Ihan sama, mitä miehesi tekee tai ei tee siskonsa suhteen. SInä olet se joka löi.



Sinun täytyy se työstää ja löytä itsestäsi kunnioitus muita ihmisiä kohtaan. Ensin miestäsi tai ainakin lastesi isää kohtaan, sitten myös hänen sisartaan kohtaan. Sitten muitakin kohtaan.



Sitten teidän ehkä edelleen täytyy erota, tai sitten ei, mutta joka tapauksessa sulla on sen jälkeen parmmat mahkut onneen kuin nyt.

Minä olen 36v, vakinaisessa työssä. Mies 38 ja hyvässä ammatissa. Yhdessä olemme olleet 12 vuotta joista 10 naimisissa. Meillä on kolme lasta 7, 5 ja 2,5-vuotiaat.

Me emme riitele juurikaan, kumpikaan ei ole pettänyt. Jotenkin vaan tuntuu, että elämme ihan erillistä elämää eikä meillä ole enää mitään muuta yhteistä kuin lapset. Lasten takia en haluaisi erota, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan jatkaa näin.

En rakasta miestäni enää, en halua häntä. En tunne itseäni naiselliseksi tai haluttavaksi hänen seurassaan, vaikka vierailta miehiltä saan paljon kehuvia kommentteja ulkonäöstäni. Me olemme enää äiti ja isä, mutta haluaisin olla myös vaimo ja ystävä ja rakastaja.

Vierailija:

* Olen 35 v., DI, vakinainen työpaikka.

* Kaksostytöt nyt 10 kk

* Mies 33 v, hyvä koulutus ja työ

* Asumme omassa kodissa pk-seudulla

* yhdessä 10 v, naimisissa 8 v

* ei pettämistä tms.

Ja nyt musta tuntuu, että mun on pakko erota. En ihan oikeasti enää kestä. Päällisin puolin meillä on kaikki hyvin, ei siis sinänsä mitään ongelmia. Tilanne on vaan kärjistynyt sellaiseksi että en koe rakastavani miestäni, en kunnioita häntä enkä koe haluavani elää hänen kanssaan. Olen lyönyt häntä ja lapsemme ovat nähneet sen. Mulla vaan ihan pimenee enkä pysty hillitsemän itsäni.

Suurin ongelma on se, että koen olevani yksin. En koe, että puolisoni olisi turvani.

Mieheni ei osaa puolustaa mua, eikä esimerkiksi kykene asettamaan rajoja esim. sisarelleen. Sisko häiriköi perhettämme ja on ns. aina vihannut mua. Musta tuntuu, että mä olen se häirikkö. Olen siis pilannut suvun rauhan jne. Miehen sukulaisten mielestä mun pitäisi ymmärtää siskoa ja yrittää olla hänelle mieliksi.

Syy miksi kyselen tällaisia täällä on aika simppeli. Ihana anonymiteetti, erilaisia näkemyksiä, rehellisiä mielipiteitä (rankkojakin epäilemättä). Ja toisaalta, miksi en kysyisi. Miksi en yrittäisi hakea apua täältäkin.

jää aikaa ajatella tuommoisia turhia asioita. Hakeudu terveyskeskuksen kautta mielenterveystoimistoon ja hommaa itsellesi joku lääkitys tuohon väkivaltaisuuteen.

eipä siihen muuta syytä tarvita, että kuula jumittaa... Huono juttu tietysti, että olet niin poikki, että lyöt miestäsi. Jotain apua on saatava, mutta älä nyt ihan heti laita eropapereita vetämään. Loppuunväsynyt äiti tarvitsee lepoa ja tukea, ei yksinhuoltajuutta. Soita neuvolaan, kaverille, palvelevaan puhelimeen...



Mikä miehessäsi suututtaa niin kauheasti?

Vierailija:

olisko perheneuvolan paikka?

en voisi kuvitellakaan puhuvani siitä edes terapiassa. itsekästä juu, eipä sillä. olen vaan nyt niin auki ja haavoittuvainen -ja aivan rikki.

ap

Itsekin luulin että se ei katkea ikinä mutta on onneksi alkanut jo joustamaan. Se pitäis ihmisen älytä että ensin ja ennenkaikkea tulee oma perhe ja sitten vasta suku.

se lyöminen varmasti kuulostaa pahalta. ja sitähän se onkin. se on ollut sellaista läpsimistä, en selittele tai puolustele vaan yritäin kuvata tilannetta.



musta tuntuu, että se johtuu just siitä kunnioituksen puutteesta. lisäksi mieheni on pahoinpidellyt ja häpäissyt mut julkisesti suhteemme alkuaikoina. luulen, että jotenkin kostan tätä.



ns. virallisesti olen aina äärimmisellä tavalla kaikkea väkivaltaa vastaan. tarkoitan tällä sitä, että mun on vaikea tajuata olevani ITSE väkivaltainen.



pelkään, että menen lopullisesti rikki tässä perhehelvetissä. jos lähtisin nyt, voisin olla äiti tytöille. jos jään, en tiedä onko musta mihinkään.

että pystyisimme täysin ymmärtämään mitä teillä tapahtuu.



Perheneuvolan asiakkuuden aloittamista suosittelen minäkin, tai oinhan pääkaupunkiseudulla kosolti yksityisiäkin perheterapeutteja jos jono neuvolaan on pitkä tai kynnys tuntuu liian korkealta. Suosittelen kummikin sen ylittämistä.



Teillä on todella stressaava elämäntilanne meneillään: teillä on alle vuoden ikäiset KAKSOSET, vähemmästäkin sitä ymmärrys ja jaksaminen loppuu. Monet viisaat sanovat että ei pitäisi erota ei sitten millään ennenkuin vauva on kaksivuotias. Vauvavuosi panee kaiken uusiksi. Roolit, odotukset, elämän sisältö, kaikki menee uudelleen arvioitavaksi. Sinä olet sen ikäinen että sinulla voi tähän samaan saumaan pukata myös ikäkausikriisiä. Kun asioista saa keskustella rauhassa asiantuntijan kanssa, jolla on välineitä ja taito kuunnella ja summata asioita yhdesssä kanssasi/kanssanne, niin ei siitä ainakaan haittaa voi olla.



Muista että sinulla on oikeus myös negatiivisiin tunteisiisi vaikka kaiken pitäisikin olla hyvin. Samoin on niin että sinä yksin olet vastuussa omista tunteistasi ja teoistasi. Ei kukaan muu, etkä sinä muiden (aikuisten) tunteista.

Vierailija:

jää aikaa ajatella tuommoisia turhia asioita. Hakeudu terveyskeskuksen kautta mielenterveystoimistoon ja hommaa itsellesi joku lääkitys tuohon väkivaltaisuuteen.

Et kai oikeasti ole tuota mieltä? Eikö sulta löydy yhtään empatiaa?

Olette kuitenkin olleet yhdessä 10 vuotta. Mitä jos kyseessä on kuitenkin " väliaikainen kriisi" vaikkakin vaikea sellainen, mutta josta voisi päästä yli?

Lasten takia pitäisi yrittää toden teolla - varsinkin kuin noin pienet.



Miten miehesi reagoi, kun puhut näistä asioista, jotka sinua ärsyttävät, kuten tuo siskon käytös?

Suvun painostus vielä päälle? Kuka jaksaisi? sanon suoraan en minä ainakaan!!

ja tunnet olevasi umpikujassa, ja se repii sinua.



Ehkä sinun pitää tehdä jokin dramaattinen muutos elämässä. Vaihtaa paikkakuntaa, vaihtaa työtä--- jopa vaihtaa ammattia? yksi on: vaihtaa miestä. En tiedä mitä vihaat, ehkä keksit sen itse. Mieti mikä elämässäsi pitäisi vaihtaa että helpottaisi. Välttämättä se ei tarvitse olla se mies.



Jos se on se miehen sisar, niin ehkä sinun on pakko sanoa miehelle: kuule nyt valitse, avioliitto tai sisko, minulla räjähtää muuten pää ja valitsen sitten sinun puolestasi.

Sinä olet vastuussa väkivaltaisuudestasi vastuussa, sinun tehtäväsi on puolustaa omia rajojasi (ilman väkivaltaa) ja opetella hillitsemään vihasi. Ymmärrät fiksuna ihmisenä varmasti itsekin, että jos et setvi omaa päätäsi, ovat seuraavat " pimenemisen" kohteet omat lapsesi. Teillä on lasten kanssa edessä hyvin rankat lähivuodet, kun lapset alkavat liikkua enemmän ja uhmaikä tulee. Jo ihan käytännön syistä se olisi yksinhuoltajalle todella raskasta, kun se on varmasti pariskunnallekin.



Sinä tarvitset nyt apua ja sinun pitää selvittää ensiksi omat asiasi. Jos olisin sinä (ja kyllä kirjoituksessasi on paljon tuttuja piirteitä menneisyydestäni), unohtaisin nyt avioeron hetkeksi kokonaan, hankkiutuisin ammattiauttajan puheille setvimään omia asioitani. Vasta, kun itse olet paremmassa kunnossa, kannattaa tosissaan miettiä sitä, onko avioliitollanne tulevaisuutta.



Jos kuitenkin päätät erota, niin mieti hyvin tarkkaan, ovatko lapsesi turvassa sinun huollossasi, kun sitä toista ei enää ole taakkaa lieventämässä.

Tuplavauva-aika on rankkaa, vaikkei sitä aina tajua siinä kaiken keskellä. T. toinen kaksosäiti, nyt jo helpompaa ja parisuhdekin ok.



Mutta kun teillä on ollut väkivaltaa molemmin puolin, niin en tiedä mitä sanoa. Ja vielä miehen suku sotkemassa tilannetta. Vai sinä tiedät, ovatko nämä sellaisia asioita, joiden takia haluat erota. Itse en kyllä kestäisi, jos mies ei olisi napanuoraa leikannut ja puolustaisi mua tarvittaessa. Ton ikäisen miehen olisi pitänyt jo kehittyä aikuiseksi, aika toivottomalta näyttää siinä mielessä. En tiedä, jäisinkö enää odottamaan itsenäistymistä... Ehkä, jos olisitte 20-30-vuotiaita, mutta kun ette ole..

Nelonen puhuu asiaa.



Eroaminen ei auta - jos miehesi ei sinusta halua erota, niin miksi ihmeessä sinä??? Kyllähän hakkaavassa vaimossa on paljon enemmän kestettävää kuin mitä sinä joudut miestäsi kestämään.



Hae _itsellesi_ apua. Itseäsi yrittäisit juosta karkuun eroamalla, mutta kuules se ei onnistu! Et koskaan pysty elämään itsesi kanssa onnellisena, saati sitten jonkun muun kanssa, jollet kokoa itseäsi kuntoon.



Käy myös katsomassa lyömätön linja sivulta miten kamalaa teet lapsillesi, kun he näkevät lyömisesi. Se on lapsille yhtä rankkaa kuin että löisit heitä.

voisikohan kuvitella että olet hiukan loppuunpalanut kahden 10kk kaksostytön kanssa? Mulla on meinaa ollut juuri tuossa vaiheessa aina kriisi kummankin lapsen kohdalla.. Imetys alkaa takkuamaan, yöt rikkonaisia, alkaa haluta omaakin aikaa.

Onko sulla omaa aikaa? Oletko jo työelämässä takaisin vai oletko kotona? Paljonko miehesi tekee töitä? Oletko paljon yksin ajatustesi kanssa? Saisitko aikaa itsellesi, esim. oman harrastuksen myötä purettua turhautuneisuutta??

Vaikutat siltä, että olet siirtänyt vastuun onnellisuudestasi parisuhteeseen, ettekä enää ole kaksi aikuista.



Etsi ensin oma tasapaino ja elä rinnalla.



Olen käynyt saman läpi ja meidän ratkaisumme oli yksilöterapia mulle. Nyt elän rinnalla, en läheisriippuvaisesti.

kaksoset on saatu lapsettomuuden jälkeen, nyt siis ekaa kertaa sama vanha erokriisi lasten aikana. tämä mun nolo läpsiminenkin on alkanut vasta nyt.



mies on aina yrittänyt miellyttää siskoaan, ei siis haluaisi sanoa rumasti tms. pelkää, että välit omaan sukuunsa menevät kokonaan.



ap