Vertaistukea psykoosiin sairastumisesta?

Laitoin sulle tekstiin välit niin on helpompi lukea.

Mä sairastuin viime syksynä psykoottiseen masennukseen joka kesti kolmisen kuukautta. Lopetin masennuslääkityksen sitä ennen mikä ei sit näköjään ollu hyvä idea kun johti totaaliseen sekoamiseen. Tää sama episodi on tapahtunu ennenkin lääkityksen lopetuksen takia (nyt elämäntilanne oli niin erilainen että uskalsin lääkärin suostumuksella lopettaa). Tokenin psykoosista sähköhoidon ansiosta ja lähipiirin tuen avulla, ja herääminen takaisin tähän maailmaan oli aika yhtäkkinen ja johti jopa pieneen hypomaniaan. Se laantui kuukaudessa, mutta jäljelle jäi helvetinmoinen ahdistus ja morkkis ja en oo kuukausiin kyenny ajattelemaan mitään muuta kuin tätä mun tilannetta ja sitä että mä menetän mun kaikki läheiset ja oon tuhonnu mun elämän. Siis oikeesti en pysty ajattelemaan mitään muuta vaikka kuinka yritän suunnata ajatuksia muualle. Jos ajatukset ei liiku näissä niin sitten mä pakonomaisesti tarkkailen itseäni, en pysty irtautumaan tavallaan itsestäni, liikkeistäni, siitä mitä sanon ihmisille. En pääse sekunnikskaan irti itestäni.

Tää ymmärrettävästi on kaventanu mun sosiaalista elämää aivan minimiin. Toisaalta ihmisten kanssa oleminen ois parasta lääkettä ja pitää tässä maailmassa, mut missään ja kenenkään kanssa en pysty enää olemaan oma itseni.

Ylläpitohoito sähköhoidosta on silleen turruttanu hyvässä ja pahassa et on pikkasen parempi ku pystyy nukkumaan eikä ne ajatukset rullaa ihan niin sietämättömästi mut siinä hoidossa taas on sit omat ongelmakohtansa (oon henkisesti kömpelömpi enkä tällä hetkellä muista esim kahdesta viime vuodesta tai muiden elämistä oikein mitään, pikkuhiljaa jotku muistot alkanu palautua mutta tää muistihomma tähän päälle on kans aivan peestä. Toki myös tähän pakko-oireiluunkin liittyy omalta osaltaan muistin häiriöt.)

Tää on niin perseestä kun kuitenkaan ei oo täysin out, mut sit kuitenki tiedostaa et tä pakkoajatus ja se että maailma tuntuu vieraalta ei oo normaalia vaikka herkkänä ihmisenä taipumusta ahdistukseen muutenkin on. Psykoosilääkityksen aloittaminen on aivan kamala ajatus, koska sen syöminen ja siitä irtautuminen on taas sitten ihan oma episodinsa (been there). Nyt sentään on jotain elämäniloa ja motivaatiota mennä ja tehdä. Mut tästä häpeästä, muistihäiriöistä ja sosiaalisesta fobiasta kärsiminen on vaan niin tuskallista että välillä menee toivo täysin että miten ikinä palaan normaaliin arkeen ja elämääni.

Mut tällanen tarina, onkohan joku jolla ois kans omakohtasta kokemusta mielen järkkymisestä ja siitä selviytymisestä/sen kanssa elämisestä? Oon ennen toipunu samasta täysin mut tää tilanne on jotenkin paljon hankalampi kuin sillon edellisellä kerralla ja tuntuu ettei tästä olis ulospääsyä.

Mun äitini sairastui aina muutaman vuoden välein psykoosiin ja sitten taas oli ns terve muutaman vuoden. Söi lääkkeitä, kävi terapiassa mutta oli silti aina masentunut.