Olisi ihanaa olla kaksi vuotiaan äiti

Niinpä. Kiva mennä ulos ja viipyä siellä varsinkin näin aurinkoisina päivinä.

oo niin olisi kyllä, ymmärrän sun haaveilua tuossa. pikkulapset on ihania

vastasyntyneen hoito on vähän kauhistuttavaa kun hän on niin avuton ja herkkä kaikin puolin. kaksivuotias temmeltää jo varmemmin toki ihan pieni on silti vielä hänkin

Et voisi olla äiti, koska et osaa edes yhdyssanoja. Jotain rajaa.

Juu ei. Taaperohelvetti koettu, ei enää koskaan uudestaan.

Onko sulla itselläsi lapsia? Tai tuosta ajasta jo tosi kauan? Tai tosi "helpot" lapset temperamentiltaan?

2-vuotiaan uhma-aika oli mielestäni aivan hirvittävää aikaa. Ei järkeä, ei taitoa, silti hirveästi uhmaa ja tahtoa. Samaan aikaan kipuillaan äidistä erillistymistä ja harjoitellaan rakon hallintaa. Lasta joutuu auttamaan vähän kaikessa, mutta hän ei huoli apua. Ja sitten käy niin, että itketään sitä omaa osaamattomuutta samaan aikaan kuin raivotaan äidille, joka tarjoaa apua. Apua pitää antaa, mutta se pitää tehdä niin hienovaraisesti, että itse uuvut siihen jatkuvaan kiukkuun, itkuun, asioiden ennakointiin ja omien hermojen pitämiseen.

3-4-vuotiaan kanssa on mielestäni jo aivan ihanaa verrattuna tuohon aikaan, koska kuitenkin taito, tieto ja itseilmaisu on sitä tasoa, että kaikki on helpompaa. 3-vuotiaan kanssa voi jo lähteä metsäretkellä ilman pelkoa, että kannata itkupotkuraivareissa sen takaisin, itsehillintä on jo kehittynyt hieman sen 2v uhman myötä. Ja 3-vuotias kestää jo hieman sitä, että vanhemmallakin menee hermot ja tulee sanottua ajattelemattomasti, tätä nuorempi kokee sellaisen hämmentävämmäksi ja kipuilee asiaa enemmän. Samoin 1-vuotiaan kanssa on helpompaa, toki sitä pitää kokoajan auttaa, mutta innostuu helposti ja unohtaa myös mukavasti harmit kun keksitään uusi leikki. Kokonaisuudessaan raskainta on ollut tieto, että lapsen persoonallisuus kehittyy ensimmäisen kolmen vuoden aikana, ja voit pilata hänet todellakin omilla toimillasi.

Muistan kun esikoinen oli 4 ja kuopus 2, niin alkoi vähän helpottaa. Kuopus seurasi ja leikki esikoisen kanssa niin paljon, että äitiin keskittynyt uhma ei ollut päällä 24/7. Mutta kun nämä olivat 3 ja 5, niin elämä oli oikeasti jo todella mukavaa ja ihanaa. Kultaisimmat muistot ovat tuolta ajalta.

Ennen lapsia ajattelin, että 2-vuotiaan kanssa on aivan mahtavaa, lapsi kävelee, syö, pottailee itse ja vasta 3-vuotian kanssa on sitä uhmaa. Vähänpä tiesin..

Hmm, itsellä on tuossa 2v vieressä. Kaikki pitäisi saada tehdä itse, mutta ei oikein osata vielä, mutta äitihän (saati isä) ei saa auttaa. Yhtään. Sitten kiukuttaa kun ei itse osaa, mutta apu ei myöskään kelpaa. Ai että. :D