Lue keskustelun säännöt.
Aloitin työt vuodenvaihteessa. Milloin eroikävään tottuu?
20.01.2008 |
Aloitin vuodenvaihteessa työt yhdeksän vuoden kotiäitiyden jälkeen. Esikoinen on komannella, toka tokalla ja nuorin 4v. Teen lyhennettyä työaikaa, mutta aina en pääse lähtemään töistä työajan mukaisesti. Sinänsä arki on lähtenyt mukavasti käyntiin. Töissä on huomattavasti helpompaa kuin kotona, kun saa keskittyä omiin hommiin. Koululaiset pärjäävät jo muutaman tunnin yksin kotona ja nuorin on kivalla perhepäivähoitajalla.
Itsestä vain tuntuu kurjalta ja huomaan lastenkin kaipaavan. Pienin ei halua aamuisin lähteä (vaikka on haettaessa ok) ja isommat kaipaisivat enemmän äidin huomiota ja aikaa jo läksyissäkin. Joka päivä mietin onko tässä mitään järkeä. Miehestä kaikki sujuu kivasti.
Koska tähän tottuu???
Kommentit (4)
Esikoinen on koulussa ja pärjää ihan hyvin mutta sanoi tässä yks päivä että on tylsää ja pelottaa joskus yksin kotona. Kuopus tykkää olla muuten päiväkodissa mutta jää itkemään perään.. Olisi pitänyt olla sittenkin vielä kotona puoli vuotta. Minäkin kuulisin ihan mielelläni että milloin tähän tottuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Töihin palaavalle muutos on yleensä rankin, ja lapset " kärsivät" siitä lähinnä, jos he aistivat äidin/isän " kärsivän" . Mulla tottumiseen meni ainakin pari kuukautta, toisilla menee kauemminkin. Jotkut ei kai sitten totu koskaan, mutta se kyllä kuulostaa aika surulliselta. Onko silloin työ sellaista, mistä pitää vai kannattaisiko vaihtaa alaa?
Koskaan ikävä ei kai kokonaan hellitä, mutta sen kanssa oppii tulemaan toimeen, kun antaa ajan kulua. Ei pidä jäädä vellomaan huonoihin fiiliksiin, silloin saa päässään yksinkertaisistakin asioista monimutkaisia... Tsemppiä, kyllä se siitä!
PS. Asenne ratkaisee. Aina. Ja se heijastuu lapsiinkin!
Jos taloudellinen tilanteenne on sellainen, että teidän on molempien hyvä olla töissä, niin minusta teet karhunpalveluksen opettamalla 4-v:llesi että kuuluu olla eroikävää. Ei tarvitse olla, ja eihän mikään estä sitä, että yrität lyhentää työpäivää ja keskittyä lapsiin kun olet kotona.
Mutta mulle jää mielikuva, että jotenkin viestität ja siirrät omaa epävarmuuttasi lapsille, ei se ole heidän taakka että olet nmiehesi kanssa päättänyt, etät menet töihin.
Kai ne siellä afrikassa elelevät kaikki samassa kylässä ja muokkaavat viereistä peltoa, eikä koulua ole käytäväksi, niin ei tule eroahdistusta eikä ikävää kun ei äiti ole kaukana.
tosin meillä on viisi lasta. Elämä on niin kiireistä, että en ehdi juuri lasteni asioihin puuttua. Hyvä kun ehdin kaupassa käydä, pyykit pestä ja ruokaa laittaa. Läksyjä sun muita en juuri ehdi vilkaistakaan. Voi jos olisi vielä mahdollisuus olla kotona. Ja olisi se kiva jotain itsekin harrastaa.