Muita joiden puoliso on elänyt täysin erilaisen elämän kuin sinä?

Kyse ei ole erilaisesta elämästä vaan hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Käväise lääkärillä, hän auttaa.

Pitäisikö sinun toisiaan mennä jonnekin puhumaan tuosta epävarmmudestasi ja miten opit antamaan anteeksi tuon lapsuutesi?

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole erilaisesta elämästä vaan hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Käväise lääkärillä, hän auttaa.

Selvästi tulee esille se, että ap haluaa sitä positivista palautetta ja kannustusta. Ja se on masentuneelle aika tyypillistäkin käytöstä. Kuten on myös se, ettei näe elämässä mitään hyvää.

Siis perimmäinen pelkosi on se, että mies kyllästyy sinuun? Kai se on se ratkaistava ongelma, eikä luonteesi ja menneisyytesi.

Nosta asia pöydälle ja kysy suoraan mielipidettä. Kai hän olisi jättänyt jo, mikäli tuollainen haittaisi liikaa.

Voisiko kouluterveydenhuolto auttaa?

Minä olen köyhästä työväenluokkaisesta perheestä. Aina oli rahat tiukassa. Ulkomaalainen mieheni on erittäin varakkaasta akateemisestä perheestä. Lapsuudenkodissaan heillä oli palvelusväkeä. Minä asuin maalla, mies suurkaupungin paraatipaikoilla. Nyt ollaan jo keski-iässä ja tuolla lähtökohtien erilaisuudella ei ole pätkääkään väliä.

Minulla on samalainen tilanne kuin sinulla,paitsi että vanhempani pysyivät yhdessä kaaoksesta huolimatta. Luulen tuon miehesi "menestyksen" johtuvan perusturvallisuudesta,joka ainakin minun miehessäni näkyy samanlaisena tulevaisuuden optimismina ja rohkeutena. On tavallaan mahdollisuus kaikkeen,eikä epäonnistuminen tarkoita menettämisen pelkoa. Mieheni on tavallisesta,hyvinpärjänneestä kodista. Toki perheessään oli mielenterveysongelmia,mutta ne,kuten muutkin ongelmat,hoidettiin asiallisesti ja ajallaan,eikä ollut mitään suurempia elämänhallintaongelmia.

Meillä oli kotona ongelmia niin etten jaksa edes luetella,ja itse sairastin pitkälle kolmekymppiseksi ahdistuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Miehen tapaaminen ja yhteenmuutto toivat pysyvyyttä ja näköalaa,joka masennuksen vuoksi puuttui. Minulla on nykyään tavallaan arvo ja paikkani,mitä lapsuudenkodissa ei ollut. Olen myös oppinut elämään hetkessä,nauttimaan "turhuuksista" ja huolehtimaan itsestäni. Näitä asioita vanhempani halveksuivat,ja arki oli siksi valtavan raskasta,marttyrimaista harmautta. Muistan,miten vaikeaa oli nuorena nähdä tulevaisuutta valoisana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole erilaisesta elämästä vaan hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Käväise lääkärillä, hän auttaa.

Selvästi tulee esille se, että ap haluaa sitä positivista palautetta ja kannustusta. Ja se on masentuneelle aika tyypillistäkin käytöstä. Kuten on myös se, ettei näe elämässä mitään hyvää.

En kyllä ole sanonut etten näe elämässä mitään hyvää. Vaan tarkoitan sitä, että olen tunnollinen ja itsetuntoni on huono, jolloin olen huolissani siitä kuinka tulen pärjäämään esimerkiksi siellä työelämässä. Huoli rahasta tulee varmaankin siitä että äiti aina puhui siitä kuinka rahaa ei ole ja se oli jatkuva huoli lapsuudenperheessäni. Totta kai se vaikuttaa minuun yhä. Olen kuitenkin pääosin oikein tyytyväinen elämääni. Haluaisin vaan uskoa omiin kykyihini enemmän, mutta kiitos kuitenkin diagnoosista.

T. Ap

Sopikaa että ette elä yli varojen tai laita lainaa kiinni niin että ette pärjää. Kyse on sinun henkilökohtaisesta taloudesta myös.

Joo, ei taustoilla ole merkitystä. Merkitystä on juuri niillä uskomuksilla, jotka teillä ovat erilaiset.

Uskomuksia ei voi muuttaa mustasta valkoiseksi. Esim. Et voi alkaa uskoa ”kyllä raha aina riittää”, mutta yritä muuttaa uskomuksiasi vähitellen, askel askeleelta ”olisi mukavaa, jos raha aina riittäisi”, kun ajattelet näin, niin sitten ”aina raha riittää siihen, mitä tarvitsen”, kun uskot sen, niin sitten voit alkaa uskoa sitä valkoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole erilaisesta elämästä vaan hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Käväise lääkärillä, hän auttaa.

Selvästi tulee esille se, että ap haluaa sitä positivista palautetta ja kannustusta. Ja se on masentuneelle aika tyypillistäkin käytöstä. Kuten on myös se, ettei näe elämässä mitään hyvää.

En kyllä ole sanonut etten näe elämässä mitään hyvää. Vaan tarkoitan sitä, että olen tunnollinen ja itsetuntoni on huono, jolloin olen huolissani siitä kuinka tulen pärjäämään esimerkiksi siellä työelämässä. Huoli rahasta tulee varmaankin siitä että äiti aina puhui siitä kuinka rahaa ei ole ja se oli jatkuva huoli lapsuudenperheessäni. Totta kai se vaikuttaa minuun yhä. Olen kuitenkin pääosin oikein tyytyväinen elämääni. Haluaisin vaan uskoa omiin kykyihini enemmän, mutta kiitos kuitenkin diagnoosista.

T. Ap

Aloit sitten heti ylimieliseksi kun empatia ja sympatia ei säteillyt? Unohda jo se lapsuutesi ja äitisi syyttely ja nosta katseesi sieltä omasta navasta peiliin ja ala ottamaan todellista vastuuta elämästäsi. Kouluterveydenhuolto on oikein oivallinen paikka aloittaa.

Voi kun olisi keino millä lopettaisit tuon pelkäämisen! Elämässä ei loppujen lopuksi tapahdu edes murto-osaa siitä kaikesta pahasta mitä pelkäämme etukäteen. Se on energian tuhlausta. Kuinka paljon jätämmekään tekemättä pelon takia.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun olisi keino millä lopettaisit tuon pelkäämisen! Elämässä ei loppujen lopuksi tapahdu edes murto-osaa siitä kaikesta pahasta mitä pelkäämme etukäteen. Se on energian tuhlausta. Kuinka paljon jätämmekään tekemättä pelon takia.

Aamen.

Olen porvarillisesta piiristä, puolisoni ei niinkään.

Ei meillä ollut mitään vaikeuksia taustojemme vuoksi.

Ongelma oli hänen päihdekäyttönsä.

Päihteet voivat olla minkä tahansa piirin ongelma ja niiden takia menee mikä tahansa asia pilalle.

Päihteet olivat se kolmas " perheenjäsen."

Ehkä kannattaa oikeasti miettiä, onko hän sinulle se oikea vai olisitko sittenkin onnellisempi jonkun kaltaisesi potentiaalisen luuserin kanssa? Vaikuttaa vahvasti siltä, että syyllistät miestäsi siitä, että hän ei suostu tavallasi pelkäämään ja käännä jokaista asiaa vastoinkäymiseksi.

Usko tai älä, myös miehesi on kokenut surua ja häpeää ja voimattomuutta, mutta hän ei ole jäänyt niihin rypemään eikä syyttele vanhempiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole erilaisesta elämästä vaan hoitamattomasta mielenterveysongelmasta. Käväise lääkärillä, hän auttaa.

Selvästi tulee esille se, että ap haluaa sitä positivista palautetta ja kannustusta. Ja se on masentuneelle aika tyypillistäkin käytöstä. Kuten on myös se, ettei näe elämässä mitään hyvää.

En kyllä ole sanonut etten näe elämässä mitään hyvää. Vaan tarkoitan sitä, että olen tunnollinen ja itsetuntoni on huono, jolloin olen huolissani siitä kuinka tulen pärjäämään esimerkiksi siellä työelämässä. Huoli rahasta tulee varmaankin siitä että äiti aina puhui siitä kuinka rahaa ei ole ja se oli jatkuva huoli lapsuudenperheessäni. Totta kai se vaikuttaa minuun yhä. Olen kuitenkin pääosin oikein tyytyväinen elämääni. Haluaisin vaan uskoa omiin kykyihini enemmän, mutta kiitos kuitenkin diagnoosista.

T. Ap

Aloit sitten heti ylimieliseksi kun empatia ja sympatia ei säteillyt? Unohda jo se lapsuutesi ja äitisi syyttely ja nosta katseesi sieltä omasta navasta peiliin ja ala ottamaan todellista vastuuta elämästäsi. Kouluterveydenhuolto on oikein oivallinen paikka aloittaa.

Mikä sinua oikein vaivaa? Riehut useammassa ketjussa ja olet oikein tahallisen loukkaava ihmisiä kohtaan, joilla on ollut vastoinkäymisiä elämässä. Oletko saanut persoonallisuushäiriödiagnoosia koskaan? Narsisteille on tyypillistä halveksua ns. ”heikkoutta”, koska eivät siedä sitä samaa heikkoutta itsessään. Eivät kestä sitä ajatusta, että olivat lapsena samalla tavalla yhtä heikoilla. Puolustautuvat heikkoutta vastaan narsismilla ja tunteettomuudella, äärimmäisellä itsekeskeisyydellä ja itsensä ihailulla. Mikä taas kaikille muille ihmisille näyttäytyy vastenmielisyytenä ja nimenomaan heikkoutena. Ihminen ilman empatiaa on kuin tyhjä roskapussi. Yhtä hyödytön.

Vaikka äitisi tuomittaisiin oikeudessa syypääksi sinun heikkoon itsetuntoon ja pelkoihin se ei sinua tee ehjäksi.

Tarinan tunnistaa keksityksi yliopisto-opiskelijasta, joka puhuu "akadeemisuudesta". Mutta vastaan: Ollaan miehen kanssa hitusen eri lähtökohdista, mutta melko samaan pisteeseen kasvettu. Isäni oli skitsoalkoholisti, mutta kaunis sielu. Äitini oli väkivaltainen, mutta rakastava. Mieheni vanhemmat ovat oikein hyviä tyyppejä, vähemmän ongelmaisia. Olen myös 25-vuotias ja tässä iässä ei voi enää vedota olevansa sitä tai tätä äidin ja isän vuoksi. Täysi-ikäistymisestä on useita vuosia ja niiden vuosia omat puuhailusi vaikuttavat jo pitkälti siihen kuka olet nyt. Ainahan voi mennä vaikka kuinka paljon ajassa taakse päin ja elää siellä. Mutta fiksumpaa olisi nyt keskittyä siihen mihin itse voi vaikuttaa ja tavoitella tähtiä niin yltää ainakin johonkin elämässä.

Meillä on vastaavaa taustaeroa ja aikoinaan mieheni oli yltiöoptimistinen jne. Kunnes masentui itse. Tästä oli tutkimus, miehet luottavat eniten tulevaisuuteen sinne 29-30 ikävuoteen saakka. Sen jälkeen tulee pudotus.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä kannattaa oikeasti miettiä, onko hän sinulle se oikea vai olisitko sittenkin onnellisempi jonkun kaltaisesi potentiaalisen luuserin kanssa? Vaikuttaa vahvasti siltä, että syyllistät miestäsi siitä, että hän ei suostu tavallasi pelkäämään ja käännä jokaista asiaa vastoinkäymiseksi.

Usko tai älä, myös miehesi on kokenut surua ja häpeää ja voimattomuutta, mutta hän ei ole jäänyt niihin rypemään eikä syyttele vanhempiaan.

Enhän minä syyttele ketään? Olisin vain kaivannut muiden kokemuksia aiheesta, mutta nyt minut leimataankin masentuneeksi ja mielenterveysongelmaiseksi. Kyllähän lapsuus ja nuoruus muokkaa meitä ja vaikuttaa siihen miten näemme maailman ja itsemme, mutta en silti ketään syyttele. Yritän vain itse kehittää itseäni vahvemmaksi ja parantaa itsetuntoani sekä turvallisuuden tunnettani. Haluan olla positiviisempi ja pyrin siihen koko ajan. En arvannut että saisin näin paljon vihaa.