Te, jotka olette olleet suhteessa alkoholistiin, miten suhtaudutte

Olen perinteinen alkoholistiperheen tytär, eli oli pakko astua siihen alkoholisti kumppanina -miinaan.

Kokemuksesta viisastuneena, ei tarvitse sitä toiste tehdä. Olen käsitellyt menneisyyteni ja päässyt asioista yli. Nykyään suhtautumiseni alkoholiin on neutraali. Juon itse silloin tällöin, samoin kuin kumppanini, mutta minun ei tarvitse pelätä mitään, kun käyttö on normaalia ja luottamus kunnossa. Esim. en kyttää ja hermoile silloin harvoin kun mies lähtee viihteelle kavereidensa kanssa.

Olen tapaillut kahta miestä, jotka ovat paljastuneet alkoholisteiksi. Kumpikin oli tuolloin viisissäkymmenissä, joten kokemusta oli sekä juomisesta että sen peittelystä. Kummallakin oli erittäin hyvä työ ja kunnioitusta ammattipiireissään pitkälle uralle. Yhteistä heille oli myös se, että työ oli jo alkanut kärsiä, mutta siitä ei huudeltu julkisuuteen. Kumpikin oli kuitenkin jo kerran siirretty toiselle paikkakunnalle uuden alun toivossa. Ei onnistunut.

Mitään traumoja minulle ei jäänyt, mutta nyt osaan kiinnittää huomiota pikkujuttuihin, joita en ennen olisi huomannut tai jotka olisin ehkä selittänyt itselleni parhain päin.

Up

Ihan suht rento ja normaali fiilis. En paheksu ellei joku ala riehumaan tai ole muuten idiootti.

Erosin päälle kolme vuotta sitten neljän vuoden suhteesta jossa aloin itsekin juomaan reilusti. Mies oli usein pahasisuinen, ilkeä ja väkivaltainen kännissä. Suurimman osan viikosta hän oli joko humalassa tai krapulassa. Meni pari vuotta kun ei enää sydän pompannut kurkkuun siitä kun joku avasi tölkin, se oli niin ahdistavaa. En osannut yhtään luottaa siihen että joku voi osata käyttäytyä ihan fiksusti ja huomaavaisesti vaikka ottaakin.

Nykyinen mies joi alussa ongelmaksi asti (oli tapahtunut paljon vastoinkäymisiä lyhyen ajan sisään ja kai koitti paeta sitä). Itselläkin lähti siinä vaiheessa taas liikakäytön puolelle hetkeksi mutta nykyään kumpikin juo aika harvoin eikä kai ole mitään pelkoja toisen törttöilyistä ja uskon ettei alkoholi enää tule osaksi kummallekaan.

Mutta edelleen jos joku korottaa ääntään yhtään humalaisena niin pelkään ja ahdistun, en siedä sitä yhtään koska eksältä sain huutoa, haukkumista, syyttelyä, väkivaltaa jne.

Sietokykyni muiden ihmisten alkoholinkäyttöön laski kyllä huomattavasti entisestä. Ystäväporukassakin jo kaverin pieni näkyvä päihtyminen voi aiheuttaa sen, että mieluummin lähden kotiin. Ihmisten humalainen katse ja olemus tuntuu vastenmieliseltä, kun ennen se oli lähinnä hassua.

Kyllähän se humalaisten näkeminen palauttaa muistot mieleen.

N