Lue keskustelun säännöt.
Yksinolo ahdistaa eron jälkeen
13.03.2019 |
Olen nyt 30 ja erosin pitkästä 15 vuoden suhteesta pari kuukautta sitten. Lähdin omasta aloitteesta, koska suhteessa ei vain tuntunut enää hyvältä olla, ei siltä miltä parisuhteen kuuluisi.
Alkuun omille päästyä helpotuksen tunne oli valtava ja nautin olostani.
Aloin tutkimaan tinderin tarjontaa ja parin hudin jälkeen nyt viimeiset pari viikkoa tapailin miestä, jonka kanssa tuntui alusta lähtien hyvältä olla. Parin viikon aikana yövyttiin monta kertaa toistemme luona, käytiin ravintoloissa, kokkailtiin yhdessä ym. Ehdin jo hieman ihastumaankin häneen.
Nyt häntä kuitenkin alkoi nopea tahti ja runsas viestittely kuulemma ahdistamaan ja oletankin homman olevan ohi, vaikka mies ei sitä suoranaisesti ole sanonut. En ymmärrä miten otan tämän satunnaisen deitin lähdön nyt niin raskaasti, tuntuu oikeastaan pahemmalta kuin ero tuosta pitkästä suhteesta, jota olin tosin prosessoinut jo vuoden verran.
Muutenkin koko yksinolo ja asuminen ahdistaa aivan älyttömästi. En ikävöi vanhaa elämääni, mutta yksin tuntuu ainakin nyt pahalta olla.
Ovatko tämmöiset tunteet normaaleja ja kuinka kauan niiden ohimeno yleensä kestää? Miten muut olette prosessoineet asioita eron jälkeen, jos olette olleet se suhteesta lähtijä?
Tiedän jos nyt palaisin vanhaan suhteeseen, niin meno jatkuisi ihan samana vanhana.. Eikä itsellä ole sen korjaamiseen tällä hetkellä edes juuri motivaatiota.
Teksti oli varmaan vähän sekava, mutta pointti oli se miten oppisin nyt parhaiten olemaan yksinäni?
Kommentit (13)
Ei vanhaan ole paluuta näissä, et voi astua samaan virtaan kahta kertaa.
Elämä vie ja jokainen päivä muuttaa jo ihmistä, sitä exääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsi uusi. Löytyy vielä se oikeakin. Itse kipuilin pari vuotta laastarisuhteiden kanssa.
Lopeta tinderöinti ja aktiivinen uuden etsintä heti. Opettele nauttimaan omasta olostasi, ole aktiivinen (harrasta liikuntaa, ulkoilua, kulttuuria, lue, näe kavereita), älä käperry surkuttelemaan tilannetta. Katsele rauhassa ympärillesi ja mieti mitä elämältä haluat.
Minä taas olen etsinyt uutta jo vuosia. Aika pian löytyi yksi, mutta se ei onnistunut ja sen jälkeen tuntui pahimmalta ikinä. Ehkä tajusin, että jään vuosiksi yksin. Syön ahdistukseeni ja olen lihonut paljon. Liikun ja on ystäviä, mutta enimmäkseen elämäni on töitä ja syömistä. Ei ole muuta. En kaipaa entiseen, mutta en haluaisi tätäkään. Olen aina ollut paljon (liikaa) yksin, nyt ei enää jaksaisi. Avioliitossakin olin yksin, se ei auttanut. On sentään parempi olla yksinäinen ilman puolisoa kuin puolison kanssa, joka ei kuuntele, puhu, katso eikä kosketa. Sellaistahan se enimmäkseen oli nimittäin. Olisipa elämällä minulle jotain parempaakin. Enää en vaan jaksa uskoa.
Olet aloittanut parisuhteen hyvin nuorena. Nyt kannattaa aikaa itsellesi ja olla yksin. Laastaritkaan eivät isointa osaa oikeasti auta. Anna aikaa itsellesi ja tutustu itseesi. Ajan kanssa sitten tulet löytämään sen oikean, mutta jos tarkoituksellisesti yrität etsiä parisuhdetta, niin tuskin tulet löytämään. Meidän kaikkien on tärkeä oppia olemaan myös yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tunteen. Itse ajattelen sen (jälkiviisaana) niin, että oikeastaan omat tunteet oli ollut jollain tavalla jumissa pitkän parisuhteen viimeisinä aikoina ja alkoivat aukeilla vasta, kun ihastui uudelleen. Tuokin pettymys menee ohi. Muista joka hetkessä antaa itsellesi ja tunteille aikaa. Ne voivat vaihdella ja ryöppyillä suuntaan ja toiseen yllättäenkin ja pettymysten tullen alat kaivata vanhaa tuttua ja turvallista ehkä vielä pitkäänkin. Kuten kirjoituksestasi jo pystyi lukemaankin. Monesti exän petiin päädyttyä tietysti muistaa ne puuttuvat tunteet ja tietää taas mihin suuntaan mennä, mutta se mutkistaa asioita, jos toinen oikeasti haikaileekin takaisin. Silloin sillä asialla ei sovi lainkaan leikkiä. Tsemppiä, kyllä se vielä tasaantuu :)
Ainakin oman kokemuksen perusteella ihan normaalia. Siinä pitkässä suhteessa on pettynyt pahasti. Sitten sitä alkaa haaveilemaan uudesta, paremmasta suhteesta ja tutustuessa uuteen henkilöön alkaa kohdistamaan niitä pitkään kasvaneita odotuksia häneen. Ihastuu liian helposti (haavekuvaan). No eihän se itselle sopivan miehen löytäminen ole helppoa, ja tunteiden pitäisi olla vielä molemminpuolisia. Täytyy siis vaan tutustua rauhassa uusiin ihmisiin ja hyväksyä, että "oikean" löytyminen harvoin käy helposti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ota rauhallisemmin uuden suhteen kanssa. Jos parin viikon aikana ehditte yökyläilemään monta kertaa ja käymään ravintoloissa yms, ei ihme että miestä alkoi ahdistamaan. Totuttele ensin omaan elämääsi, sen jälkeen olet valmiimpi uudelle suhteelle.
Kiitos hyvistä vinkeistä!
Olen nyt tämän reilun parin kuukauden aikana tosiaan huomannut, että en vain osaa olla yksin ja haikailen heti vanhaa, kun elämä hieman potkii. Muutimme aikanaan exän kanssa lapsuudenkodeistamme yhteen, joten molemmilla on jäänyt se itsenäistyminen kokematta, varmaan sen takia nyt on hankala asua yksin.
Olen myös ihmisenä hieman sellainen, että pyrin täyttämään vapaa-aikani paljon kavereiden näkemisellä ja nautin ihmisten seurasta. Nyt en tosin ole ehtinyt muutamaan viikkoon töiden takia juurikaan nähdä kavereitani, joten sekin varmasti vaikuttaa apeaan oloon.
Ei myöskään ole ikinä oikeastaan tarvinnut kokea sydänsuruja (jos jotain teini-ihastuksia ei lasketa), niin niidenkin käsittely on sen takia varmaan nyt niin rankkaa/vaikeaa. Odotin oikeasti hieman lapsellisesti, että tästä parin viikon deitistä olisi voinut tulla jotain, kun mieskin oli jutussa niin täysillä mukana. Miehessä oli kuitenkin paljon asioita, joista saattoi jo olettaa, että suhdetta tästä ei todennäköisesti tule. Kuitenkin meillä oli niin älyttömän hauskaa yhdessä ja hyvä keskusteluyhteys, että sen takia olin ehkä sokea kaikille epäkohdille. Toisaalta ehkä parempi, että juttu tuli maaliin nyt kuin vaikka vasta muutaman kuukauden päästä, jolloin olisi jo ehkä jotain alkuhuumaa syvempää päässyt muodostumaan.
-Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ihan plussana voit pitää tuota uutta suhdettasi, ne nyt tuppaa lässähtämään. Sait ajateltavaa ja ehkä tienviittaa taas siitäkin elämänkokemuksesta.
Ei oikein voi kuin päivä kerrallaan lähteä elämään, kipujahan tulee ja kriisiäkin. Anna aikaa itsellesi ja etenkin armoa.
Jossain voisi olla tarvetta vaikka ylimääräiselle avulle esim eläinhoitolassa. Etenkin hevoset osaavat lohduttamisen taidon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos hyvistä vinkeistä!
Olen nyt tämän reilun parin kuukauden aikana tosiaan huomannut, että en vain osaa olla yksin ja haikailen heti vanhaa, kun elämä hieman potkii. Muutimme aikanaan exän kanssa lapsuudenkodeistamme yhteen, joten molemmilla on jäänyt se itsenäistyminen kokematta, varmaan sen takia nyt on hankala asua yksin.
Olen myös ihmisenä hieman sellainen, että pyrin täyttämään vapaa-aikani paljon kavereiden näkemisellä ja nautin ihmisten seurasta. Nyt en tosin ole ehtinyt muutamaan viikkoon töiden takia juurikaan nähdä kavereitani, joten sekin varmasti vaikuttaa apeaan oloon.Ei myöskään ole ikinä oikeastaan tarvinnut kokea sydänsuruja (jos jotain teini-ihastuksia ei lasketa), niin niidenkin käsittely on sen takia varmaan nyt niin rankkaa/vaikeaa. Odotin oikeasti hieman lapsellisesti, että tästä parin viikon deitistä olisi voinut tulla jotain, kun mieskin oli jutussa niin täysillä mukana. Miehessä oli kuitenkin paljon asioita, joista saattoi jo olettaa, että suhdetta tästä ei todennäköisesti tule. Kuitenkin meillä oli niin älyttömän hauskaa yhdessä ja hyvä keskusteluyhteys, että sen takia olin ehkä sokea kaikille epäkohdille. Toisaalta ehkä parempi, että juttu tuli maaliin nyt kuin vaikka vasta muutaman kuukauden päästä, jolloin olisi jo ehkä jotain alkuhuumaa syvempää päässyt muodostumaan.
-Ap
Tämä on yleinen naisten ongelma. Pelkkä tunne merkitsee eikä mietitä sitä, että syntyykö suhdetta.
Toisin sanoen pelimiehillä seuraa riittää ja se mukava kunnollinen ei-niin-komea tai hauska mies miettii miksi on ikisinkkuna.
En ole itse samassa tilanteessa.
Mutta kaikki valtaisat mullistukset tekee kyllä tehtävänsä, vuosien päästä kun katsoo taaksepäin, on jo aivan varmasti helpottanut.
Se voi näkyä sillain päälle jopa, yhden tutun vuosikymmenien liitto päättyi. Mies lähti noin 60 vuotiaana nuoremman perään. Näin tuon jätetyn vaimon hiljattain pitkästä aikaa. Oli mielestäni aivan pallo hukassa vieläkin, ja yksinoloon tottuminen työn takana.
Hänen lapsensa nähneet varmaan saman, antoivat sille lemmikkinsä (ei koira), jollain tekosyyllä, että lemmikki ei yhtäkkiä sopeudukaan vanhaan kotiinsa. Näin arvailen vain, tuntien tuon jätetyn luonteen ennestään.