Miksi niin moni pienten lasten äiti on masentunut?

Eli mun tutuissa on näitä ylihuolehtivia äitejä. Kuuntelevat joka minuutti hengittääkö vauva. Soittavat lekurille ihan mitättömistä jutuista ja lukevat lääkärikirjaa, jos löytyy jotain oireita vauvalle. Unohtavat itsensä ihan kokonaan. Eivät näe enää ystäviä vaan elämä pyörii vauvan ympärillä. EN paheksu heitä ollenkaan. Hyviä äitejä ovat. Tajuaisivat vaan ottaa omaakin aikaa. Yksi tuttu oli päinvastainen. Teki esikoisen nelikymppisenä ja masentui omien sanojen mukaan elämän menetyksen takia..tämä on toinen ääripää. Sitten on tietysti hormonaaliset jutut..

Muistan kun meillä syntyi esikoinen, KAIKKI olivat koko ajan kyttäämässä mitä tehdään. Vahtivat, että varmasti ulkoillaan joka päivä, kerta ei riittänyt vaan kahdestikin piti. Sitten aloin itsekin uskoa, että jos lapsi herää eka kerran 5.00, on minun heti noustava ylös ja puuron keittoon. Ja puuroa, puuroa, sitä piti olla aamulla ja illalla. Kun lapsihan ei JAKSA, jos ei sitä saa. Ja tietysti lapsen ollessa päiväunilla ULKONA, minun piti hoitaa kotia ja kokata miehelle, silittää vaatteita, imuroida ja niin etelleen. Lepoa ei sallittu, siis normaalia lepoa. Kun " johan sitä yökaudet nukutaan ja olethan VAIN kotona" ...



Siinä yksiä syitä masentumiseen.

hoitaessaan lapsia kotona.

Mies usein ylitöissä jotta perheen rahat riittävät. Eli niiden lasten kanssa ollaan 24h vrk ja suurimman osan ajasta ilman muita aikuisia joiden kanssa keskustella.



Kaupassa käynti rahoja laskien, mitä voidaan ostaa ja mikä täytyy jättää ostamatta.



Illalla jos mies olisikin lasten kanssa on niin väsynyt ettei mieleen edes tule ottaa omaa aikaa vaan laittaa vielä sen viimeisen koneellisen pyykkiä päälle ja istahtaa kooman kaltaisessa tilassa katsomaan tvstä ohjelmaa.



Sitten menee nukuttamaan lapset ja nukahtaa itsekin myös. Nukkuu n.10 h ja sitten sama rumba alkaa taas.



Ehkäpä tässä yksi syy.

varmaan osa on, mutta esim. minun lähipiirissäni, jossa on paljon lapsiperheitä ja monikkoperheitä myös, ei ole yhtään masentunutta äitiä, joten ei se ole sääntö vaan poikkeus

että ei oikeasti osannut yhtään ajatella, kuinka vaativaa vauva-arki on ja kuinka totaalisesti elämä muuttuu ekan lapsen jälkeen. Osansa siihen toi tietty valtava univelka, jota en osannut nukkua pois, kun piti vaan hoitaa kotia ja laittaa ruokaa miestä varten valmiiksi. Rasitti myös jatkuva sukulaisten ramppaaminen kylässä heti sairaalasta kotiuduttuamme.

että ei saa tukea äitiyteensä esim. puolisoltaan tai oma äitisuhde on ollut jollain tapaa hankala. Turvaton kiintymyssuhde omassa lapsuudessa muodostaa riskitekijän masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Nimenomaan synnytyksen jälkeisellä masennuksella ja turvattomalla kiintymyssuhteella on vahva korrelaatio. Näin on varmasti ollut edellisten sukupolvien kohdallakin (tällä hetkellä yhden sun toisen suuriin ikäluokkiin kuuluvalla vanhemmalla tuntuu olevan masennusta tms. häiriötä), mutta silloin asia on ollut tabu tai siihen ei olla osattu kiinnittää huomiota. Sota-aikana on pitänyt vaan pärjätä, eikä tunneasioille ole jäänyt elintilaa.

Se on ollut sitä vaikenemisen kulttuuria.

mutta epäilen, että kukaan masentuu vakavammin siitä, että kroppa on kulahtanut



mutta siis halusin vielä tuoda esiin sen, että synnytyksen jälkeisen masennuksen syy voi olla myös hormonaalinen

Vierailija:

varmaan osa on, mutta esim. minun lähipiirissäni, jossa on paljon lapsiperheitä ja monikkoperheitä myös, ei ole yhtään masentunutta äitiä, joten ei se ole sääntö vaan poikkeus

joilla koti kiiltää ja kaikki näyttää täydelliseltä ei ikinä uskois, että voi olla vaikeastikin masentunut. Kun itse sairastin, siitä ei tiennyt kukaan muu kuin mieheni. Toiset saattoi ajatella, että olen " vähän väsynyt" .

Yksi syy on ajan henki.



Nykypäivänä yhteisöllisyys, säästäväisyys, yhdessä tekeminen eivät ole kovin kovassa kurssissa.

Vaan pitäisi pärjätä yksin, ansaita ja kuluttaa mahdollisimman paljon. Apua ei saa/voi pyytää, tai jos pyytääkin, sitä ei ole. Ennen oli sentään kodinhoitajia.



Toinen syy: tämän ajan pienten lasten äidit ja isät ovat kasvaneet 90-luvun lama-ajan nuorina. Ne vuodet ovat rikkoneet hirveän määrän perheitä (tai " vain" niiden raha-asiat) ja tuloksia voidaan ihastella nyt. Monilla on siis jo lapsuudesta mukana raahattuja ongelmia, jotka jarruttavat nykypäivän elämää.



Lisää syitä on vaikka kuinka paljon. joku fiksumpi osaa varmasti kertoa niistä.





Ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön pitäisi panostaa voimakkaasti. Nykypäivänä mielenterveysongelmia hoidetaan vasta kun ne ovat ja rankasti päällä -jos sittenkään.

Olen yh ja tein kaiken yksin. Lapsen kanssa juostiin ällitutkimuksissa koko ajan Lastenlinnassa. En tiedä miten kestin!



Ehkä siksi, että kiersin avointa päiväkotia, MLL:n perhekerhoa, muskaria, yh olkkaria, puistoa, kirkon kerhoa ja yritin saada ihmisiä ympärilleni. Eikä kerhossa voi tehdä kotitöitä. Pitää myös esittää normaalia ja voi onneksi jakaa asioita!



Kotityöt tappaa, eikä ne lapset muista oliko keittiö sotkuinen ekat kolme vuotta.



Leikkikää, naurakaa, pelleilkää. Suorittaa ei saa! Lapsen isä voi myös auttaa. Ulos kavereiden kanssa säännöllisin väliajoin. Nämä ovat minun neuvoni.

Nyt naisen pitää olla erinomainen kaikilla elämän osa-alueilla, pärjätä kaikessa ja näyttää kanssaihmisilleen, että kuuluu pärjääjiin. Muuten teilataan luuseriksi ja ties miksi pullamössöäidiksi, kuten tälläkin palstalla. Ihmisarvo on sama kuin varallisuus, ainakin kärjistäen.

Moni tuntee alemmuutta kun ei koe yltävänsä joko itse tai esim. median antamiin tavoitteisiin. Nyt on kaikki vain itsestä kiinni joten myös epäonnistuminen on oma moka. Kukapa ei tuntisi itsensä ainakin välillä epäonnistuneeksi tekemään valintoja, niitä kun on nyt niin paljon tarjolla ja valintojen seurausten arviointi on tullut yhä epävarmemmaksi. Maailmasta on hävinnyt ennustettavuutta ja siten elämä on muuttunut tietyllä tapaa riskialttiimmaksi, etenkin, kun modernin hyvinvointivaltion rakenteita ollaan purkamassa.

Ne on helppo katkaista kutsumalla puistossa tavattu kotiäiti lapsineen pullakaffeelle. Ei mikään ihme jos masentaa kun ajattelee noin kovin.

Olemme muuttaneet monta kertaa opiskelujen ja työpaikkojen perässä, viime aikoina vuokra-asunnosta omaan rivariin ja taas vuokra-asunnon kautta omakotitaloon. Lähisuku ja läheisimmät opiskelukaverit on kaukana (300-800km). Molemmat vanhemmista ovat töissä, äitiys-, vanhempainlomia ym. max 1,5v./lapsi. Työkavereista ei mitään läheisiä ystäviä saa (itselläni esim. aivan eri ikäluokkaa, itse reilu kolmikymppinen ja työkaverit yli viisikymppisiä) ja lapsiperheillä, kuten meillä itselläkin, arjen pyöritykseen menee liikaakin energiaa, millekään kyläilyille ei enää ole aikaa. Jostain harrastuspiireistä ei enää aikuisiällä todellisia ystäviä tunnu saavan, joskaan ei ehdi kyllä harrastaakaan...

Vierailija:

Nyt naisen pitää olla erinomainen kaikilla elämän osa-alueilla, pärjätä kaikessa ja näyttää kanssaihmisilleen, että kuuluu pärjääjiin. Muuten teilataan luuseriksi ja ties miksi pullamössöäidiksi, kuten tälläkin palstalla. Ihmisarvo on sama kuin varallisuus, ainakin kärjistäen.

Moni tuntee alemmuutta kun ei koe yltävänsä joko itse tai esim. median antamiin tavoitteisiin. Nyt on kaikki vain itsestä kiinni joten myös epäonnistuminen on oma moka. Kukapa ei tuntisi itsensä ainakin välillä epäonnistuneeksi tekemään valintoja, niitä kun on nyt niin paljon tarjolla ja valintojen seurausten arviointi on tullut yhä epävarmemmaksi. Maailmasta on hävinnyt ennustettavuutta ja siten elämä on muuttunut tietyllä tapaa riskialttiimmaksi, etenkin, kun modernin hyvinvointivaltion rakenteita ollaan purkamassa.

Toisaalta meillä Jallinojan mukaan eletään ihan uutta suuntausta, uusfamilismia, joka peräänkuuluuttaa kovin sanoin äitien traditionaalisia rooleja. Mä luulen että rooliristiriidat ovat myös niitä, jotka ahdistavat, ei ainoastaan riittämättömyyden tunteet.

Toisaalta postmoderni yhteisöllisyys tarjoaa monimuotoisempaa tapaa toteuttaa itseään äitinä ja mahdollisuuden löytää " se omansa" .

löytää kaikista päivällä olevista kerhoista. Mä suosittelen suuresti. Puistosta löytyy myös.



Siinä sitä kahviseuraa pilvin pimein!



Ja jos tehdään soppari, että ollaan vaan ihan omia itsejämme, loppuu se loputon siivoaminen, nöyristely ja kyräily.

Meillä ainakin käy ihmisiä ja me käymme kylässä. Ei sen aina tarvitse olla aina viiden ruokalajin illallinen. Pizzaa, lasi viiniä, lapsille jälkkäriksi jädeä. Ihmisiä tulee ja menee. Viikonloppuisin ulkoillaan tuttavaperheiden kanssa. Soitellaan aamulla, että kas lunta, lähettekö pulkkamäkeen.



Ja todellakin. Tätä on joutunut rakentamaan tyhjästä vartavasten kiertämällä lasten kerhoja ja juostua lasten synttäreillä ja kutsumalla tarhakavereita kylään ja joka käänteessä yrittämällä vaivihkaa tutustua ihmisiin.

Vierailija:

ei ammattia,ei ystäviä,maataan kotona kun jaksetaan ensin viedä pennut hoitoon

Niin? Nuohan ovat niitä masennuksen merkkejä, mutta tässä ketjussa oliskin tarkoitus keskustella siitä, MIKSI niin monet pienten lasten äidit ovat masentuneita?

vaistojen varassa. Kaikkien lapset pitäisi mahtua tiettyyn normiin, kuin myös vanhempien. Erilaisuus ei ole hyväksyttävää, ei lapselle eikä vanhemmille.

Kaikesta vouhkotaan liikaa, lasten hoidosta ja kasvatuksesta on tehty suorite joka lisää paineita, epäonnistumisen pelko on kova.



Tällä palstalla törmää päivittäin liian rajuihin erimielisyyksiin joita ovat -sectio

-imetys

-kiinteät

-vaatetus

-toisten ulkonäön arvostelu

-kotihoito yms yms...