Muita jotka jälkeenpäin tuskailevat sanomisiaan?

Kyllä, samaa mietin joskus minäkin. Nykyään olen kyllä oppinut toteamaan itselleni että älä nyt perkule ihminen haaskaa aikaa tällästen murehtimiseen, tuskin keskustelukumppanitkaan enää edes muistaa tarkalleen mitä on puhuttu. :D

Olen yrittänyt katkaista itsenihaukkumisajatukset, mutta se on vaikeaa.

Joo, sitä "voi vttu ku oon idiootti" tulee hoettua mielessään aika usein. Pakkomielle, mikä pakkomielle.

Joka päivä. Oon sosiaalisti tosi kömpelö mutta toisaaltaan ihmiset hyväntahtoisesti pitää minua höpsönä. Kun innostun niin puheeni on aika, epäselvää. Hävettää.

Sama. Vielä vuosia vanhoja jutujakin nolostelen ajatuksissani.

Ihan sama ongelma. Itse analysoin melkein kaiken sanomani ja kelailen kuinka tyhmästi tuli taas sanottua. Ja aivan varmasti vastapuolella ei ole hajuakaan tästä.

Olen tajunnut viime aikoina, että saan muiden läsnäollessa lieviä paniikkikohtauksia, ja se mm. aiheuttaa tuota, että puhun hirveästi ja ihan mitä sattuu. Sydän lyö kahta sataa, tosi levoton olo, ajatukset kiitää, en ole ollenkaan läsnä tilanteessa, enkä hallitse itseäni ja sanomisiani, en saa kunnolla henkeä, mutta astmalääke ei auta. Todella rankkaa ollut. Se on myös aiheuttanut sitä, että olen eristäytynyt, kun ihmisten kanssa kohtaamiset ovat niin rankkoja. Varsinkin, jos joku tulee kylään luokseni. 

Hei antakaa mun tehdä pieni galluppi tähän sivuun. Yläklikkaa jos mietit keskustelujen jälkeen, mitä pässiä taas menit sanomaan,

t. eri

Tässsä nykymaaailmassa ei oke enäää syytä mietttiä muuta kuuin etttä tämä on kilpaaailu ha jaikkki ovat kuolevaaisia.

Kyllä plus lisäksi vasta myöhemmin aina keksin mitä olisi pitänyt sanoa. Joskus vasta kuukausien päästä.

Ei pelkästään se mitä on sanonut, vaan mitä on myös tehnyt ajattelematta ollenkaan ja sitten jälkeenpäin nolottaa ja hävettää helvetisti.

"Sinun pitää lapsi rakas ajatella eikä vain tehdä ja toimia!"