Työpaikka lisää minulla yksinäisyyden tunnetta, muita?

Jep, yksinäisyys korostuu ihmisten seurassa, kun ympärillä on kyllä ihmisiä, mutta minulla ei ole heidän kanssaan mitään yhteistä, ja olen muille näkymätön. Vaikka olen tehnyt elämäni aikana varmasti satoja ns aloitteita niin kenenkään kanssa ei ole lapsuuden jälkeen syntynyt minkäänlaista ihmissuhdetta, ja lapsuuden kaveritkin ovat kuin eri planeetalla nykyään. On helpompi olla yksinään yksinäinen.

Joskus mietin asian tällaisen radikaalin esimerkin kautta, että kiinnostaisiko ketään edes jos yhtäkkiä kuolisi. Varmaan kuittaantuisi sellaisella "niin nuorikin vielä, no voi höh" voivottelulla. Ja muiden kohdalla itkisivät silmät päästä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin asian tällaisen radikaalin esimerkin kautta, että kiinnostaisiko ketään edes jos yhtäkkiä kuolisi. Varmaan kuittaantuisi sellaisella "niin nuorikin vielä, no voi höh" voivottelulla. Ja muiden kohdalla itkisivät silmät päästä. Ap

Jos yksinäisyys masentaa, niin koeta hakeutua terapiaan, ehkä sinulla on traumoja tms joka aiheuttaa sen ettei ihmiset huomaa. Itselläni on mm skitsotyyppinen persoona, eli en sinänsä ihmettele miksi olen muille näkymätön, mutta useimmiten se johtuu jostain vähemmän vakavista käytöksen piirteistä kuten huono itsetunto. Nykyään huomaan itsekin ihmisten käytöksestä, että mikä vaikuttaa muiden silmiin oudolta tai siltä, että toinen haluaa olla yksin.

Tuttua, tuttuapa hyvinkin. En itsekään mitään kavereita ole etsimässä ja tykkään siitä että työasiat jää työpaikalle, mutta kyllähän se vähän kaivelee. Ja kun on siihen tiettyyn rooliinsa jumahtanut niin ei siitä niin vaan muututa. Kyllähän jokainen ihminen tarvitsee sitä että tulee nähdyksi ja kuulluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus mietin asian tällaisen radikaalin esimerkin kautta, että kiinnostaisiko ketään edes jos yhtäkkiä kuolisi. Varmaan kuittaantuisi sellaisella "niin nuorikin vielä, no voi höh" voivottelulla. Ja muiden kohdalla itkisivät silmät päästä. Ap

Jos yksinäisyys masentaa, niin koeta hakeutua terapiaan, ehkä sinulla on traumoja tms joka aiheuttaa sen ettei ihmiset huomaa. Itselläni on mm skitsotyyppinen persoona, eli en sinänsä ihmettele miksi olen muille näkymätön, mutta useimmiten se johtuu jostain vähemmän vakavista käytöksen piirteistä kuten huono itsetunto. Nykyään huomaan itsekin ihmisten käytöksestä, että mikä vaikuttaa muiden silmiin oudolta tai siltä, että toinen haluaa olla yksin.

Mulla on kyllä jo lapsesta lähtien ollut näitä tunteita. Ei olla kiusattu, ja kaikkien kanssa olen tullut toimeen, mutta vahva tunne että ketään ei ole kiinnostanut oikeasti. Sitten muutama ihminen joita ajatellut tosiystäviksi, mutta lopulta hylänneet kun on löytynyt parempaa seuraa. Avot.

Mutta enpä tiedä tarvitseeko siihen etsiä näin työelämässä muita selityksiä, kuin että ujoja ihmisiä ei lähestytä samalla tavalla. En tiedä masentaako se, lähinnä ärsyttää ja tulee fiilis että pitäisi vaihtaa ympyröitä, taas vaihteeksi. 

Ap

Minä surkuttelin aikoinaan vuosia sitä, että olen yksinäinen ja mikä minussa on vikana, kun uusiin ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa. Nykyään minua ei enää kiinnosta. Minulla on ehkä 3 ystävää enkä ole enää ainakaan kymmeneen vuoteen jaksanut käyttää energiaa siihen, että hankkisin uusia. Ja ihan tyytyväinen olen näin.

Vierailija kirjoitti:

Minä surkuttelin aikoinaan vuosia sitä, että olen yksinäinen ja mikä minussa on vikana, kun uusiin ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa. Nykyään minua ei enää kiinnosta. Minulla on ehkä 3 ystävää enkä ole enää ainakaan kymmeneen vuoteen jaksanut käyttää energiaa siihen, että hankkisin uusia. Ja ihan tyytyväinen olen näin.

Minäkin oon tottunut että ystäviä ei ole, mutta töissä joutuu valitettavasti esittämään edes jonkunlaista ihmistä, joka osaa keskustella muidenkin kuin koiransa kanssa. Oikeesti aika kuluttavaa. Ap

mä taas oon tyytyväinen ku saa olla itsenäises työssä..

esim joskus aikoja sitten, työelämässä, muistan ku yks nainen joskus yritti keskustella, sit se kysy mult joskus et "haluutsä edes olla ihmisten kanssa tekemisissä?? :o"

se oletti mun käytöksestä, etten kaipaa seuraa....

Minäkin toivoisin olevani työpaikalla huomaamaton, mutta kun olenkin se, joka ärsyttää muita: liian nuori, liian osaava, liian huumorintajuinen, liian surullinen, liian omaa mieltä jne. Saan tylytystä niiltä vanhoilta kehäraakeilta aina, jos uskallan avata mistä vain täysin heitä koskemattomastakin asiasta suuni. Yleensä olen hiljaa muiden keskustellessa, mutta jos mitään yritän, niin heti otetaan luulot pois. En todellakaan ole huomaamaton. Kadehdin ap:tä.

Olisi pitänyt aiemmin tajuta että minusta ei ole mihinkään muuhun kuin itsenäiseen työhön, olisi ehtinyt miettiä vähän tarkemmin mihin hakeutuu. Mutta kun joka puolella toitotetaan että "työelämässä pitää oppia tulemaan toimeen monenlaisten ihmisten kanssa" jne., niin tuntuu että kukaan ei edes väläytä sitä ajatusta että on olemassa myös hommia joita teet YKSIN. Eihän se toisaalta ole mitään uutta että esim. introvertit jää yksin ihmettelemään mikä mussa on vikana, kun jostain syystä se ominaisuus on kuin joku tabu josta ei puhuta. En tiedä kuulostaako tämä jonkun mielestä liioittelulta, mutta minä ainakin olen introverttina kokenut maailman pelottavana. Aina on ollut sellainen olo että muut pitää kummajaisena jos viihtyy yksin. Ap

Joo. Muut esim solmii tiimejä joissa lähtevät syömään / kahville ja itse meen yksin. Tosi kuluttavaa kun ei ole juttuseuraa.

(Tosin yhden porukan kanssa en edes halua mennä kun siellä yksi kamala nainen.)