Lue keskustelun säännöt.
Kun tekisi mieli ahmia ruokaa kaksin käsin ahdistukseen
04.03.2019 |
Oon niin suossa kun voi olla ja itken silmiä irti päästä vähän väliä.
Tekisi mieli mennä kauppaan hakeen herkkuja mutta kun katsoo peiliin niin sekin alkaa itkettämään.
Vaikka olen laihtunut kuukaudessa n. 7 kg vaikka en kai mikään hirveän isokokoinen ole. Miten sen nyt ottaa. Liikakiloja kuitenkin jotka ahdistaa.
En juo alkoholia koska siitä tulee mulle ongelma, koettu juttu.
En halua nähdä ketään enkä halua että kukaan koskee ja pelkkä seksuaalisen lähestymisen ajattelu saa raivon tunteen.
En jaksa enää suorittaa mitään, kaikki tekeminenkin tuntuu vastenmieliseltä.
Lähes kaikki elämässä on muuttunu vajaassa vuodessa, hiljalleen pala palalta oon murtunut enemmän.
Olen eristäytynyt, helvetin yksinäinen - en ole koskaan ollut näin enkä jaksa selittää miksi näin on käynyt ja lisäksi masentunut.
Jos saisin päättää niin piiloutuisin johonkin kellariin syömään roskaruokaa ja katselemaan sarjoja viikoiksi.
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelman, tässä tapauksessa ahdistuksen juuri on se joka kaipaa hoitoa. Onko ahdistusta tuottava asia (/asiat) ratkaistavissa?
Itseä ahdistaa monikin asia ja olisikin helppo vaipua itsesääliin ja itseinhoon. Parempi kuitenkin on kun tekee sen minkä pystyy, on armollinen itselleen siinä osassa mihin ei pysty itse vaikuttamaan ja opettelee rakastamaan itseään ja pitämään itsestä henkisesti ja fyysisesti hyvää huolta.
Ei se tunnesyöminen mitään ratkaise ja monesti tuottaa vaan fyysisesti pahan olon. Sitten on paha olla fyysisesti sekä henkisesti. Etkö yhtään haluaisi valottaa mikä on tilanteeseen ajanut? Muuten voi olla hieman vaikea antaa neuvoja.
Vierailija kirjoitti:
Ei se tunnesyöminen mitään ratkaise ja monesti tuottaa vaan fyysisesti pahan olon. Sitten on paha olla fyysisesti sekä henkisesti. Etkö yhtään haluaisi valottaa mikä on tilanteeseen ajanut? Muuten voi olla hieman vaikea antaa neuvoja.
Tiedän. Sen takia en mene kauppaan koska huomenna olisi vielä kauheampi olo. Siksi en koske alkoholiinkaan.
Niin pitkä tarina mutta lyhyesti:
Vanhat traumat joiden kanssa olen alkanut nyt mielen tasolla tappelemaan.
Vanhempien alkoholismi, elämässä koettu hyväksikäyttö, väkivalta jne.
Identiteetti perustui saavuttamiseen pitkän aikaa ja tein töitä liikaa. Siihenkin väsyin ja olen muuttanut (vaihtanut paikkakuntaa) useita kertoja etsien onnea paremmasta. Ollut riippuvuuksia ja taistelua mielen kanssa kauan.
Nyt ei enää kiinnosta tehdä töitä.
Vanhat ystävät ovat poissa elämästäni (lähinnä kasvoin erilleen) myöskin ja minulla on oikeastaan vain jäljellä minä itse.
Nyt kun en edes jaksa suorittaa enää mitään niin jäljelle on jäänyt masennus, raivo ja tyhjyys joka on ollu taustalla aina enemmän tai vähemmän.
Yritän rakentaa uutta minuuttani mutta en tiedä oikein minkä ympärille.
Kun enää en salli itselleni niitä riippuvuuksia jolla pakenen tunteita. Enkä töitä tee paljoa koska se menee yli.
Teen töitä vain sen verran kun jaksan ja että elän.
Ehkä tämä tilanne joskus muuttuu.
Yritän hakea apua.
Vuosi sitten olin vielä suhteellisen onnellinen kun oli ystäviä, töitä tein paljon, liikuin, oli unelmia, päämääriä jne. Sitten vaan mikään ei riittänyt ja uuvuin..
Tässä sitä sitten ollaan.
Ap
Taistele edes joskus, älä valita koko ajan.