Lue keskustelun säännöt.
Unohtuuko kuolleet?
15.02.2019 |
Olen huomannut, että en muista ja ajattele kuolleita läheisiäni. Ilmeisesti olen jatkanut elämääni ja kasvanut menetyksistä, surusta ja murheesta? Miten sinä muistat kuolleita läheisiäsi?
Kommentit (23)
Usein tulee mieleen. Onneksi on hyviä hetkiä joita muistella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistelen mummoani (kuol 25 vuotta sitten) ja kaipaan lapsuuden hetkiä hänen kanssaan. Vaikka en muista esim hänen ääntään tai tarkast kasvoja, muistan hetkiä, tunteen, rakkauden ja turvallisuuden. Mikään maailmassa ei ole koskaan ollut parempaa.
Tuntuu uskomattomalta sanoa että hän kuoli 25 vuotta sitten. 25!! Se tuntuu ihan järjettömän pitkältä ajalta, ihan kuin niin pitkä aika ei olisi edes omaa elämänhistoriaa.
Miten se ikävä ja tunne voikin säilyä niin tarkkana ja tuoreena.
Hiljalleen unohtuu, mutta ei aivan kokonaan.
Kai se monesti parhaimmillaan menee niin, että alkuun tuntuva musertava ikävä ja tyhjyys värittää kaikki muut tunteet tummalla synkkyydellä, kunnes vähä vähältä tulee kirkkaampaa ja suru muuttuu haikeudeksi ja sitä muistaa kaikki hyvät muistot silloin, kun rakas läheinen pulpahtaa mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli melkein 40 vuotta sitten ja ajattelen häntä usein edelleen. Vähintään joka viikko. En kuitenkaan surulla tai ahdistuneella mielellä, vaan kiitollisuudella.
Kahta läheisintä muistan säännöllisesti ja toista vielä itkenkin. Etäisempiä sukulaisia ei tule niin säännöllisesti muisteltua. Uskon siis että ne läheisimmät saattaa olla mielessä päivittäin ihan omaan kuolemaan saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se riippuu tilanteesta ja henkilöstä.
Läheinen ystävä tai sukulainen, joka on lähtenyt liian varhain, työkaveri, rakas ystävä ei unohdu.
Hunninko-isä ja v-mainen isoäiti unohtuivat.
Sanotaan, että ihminen kuolee kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun hän kuolee fyysisesti ja toisen kerran, kun kukaan ei enää muista häntä.
Ajattelen aika pitkälle sukuani, heitäkin joita en ole koskaan tavannut. Mietin, millaisia olivat, olisiko meillä ollut jotain yhteistä, ehkä joku oli minun kaltaiseni. En sure, vaan enemmän pohdin elämän kiertokulkua kaihoisin mielin. Minulta ei ole kuollut ketään, joka olisi ollut todella läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kai se monesti parhaimmillaan menee niin, että alkuun tuntuva musertava ikävä ja tyhjyys värittää kaikki muut tunteet tummalla synkkyydellä, kunnes vähä vähältä tulee kirkkaampaa ja suru muuttuu haikeudeksi ja sitä muistaa kaikki hyvät muistot silloin, kun rakas läheinen pulpahtaa mieleen.
Hyvä kuvaus erittäin rakkaan ihmisen poismenosta. ♥
Parhaimmillaan se menee näin.
Muistojen värit maalautuvat paletilla hiljaiseksi kauneudeksi, jota ei tarvitse muiden kanssa jakaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko katsoneet lasten elokuvan Coco?
Sadassa vuodessa unohtuu, minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Coco?
Kyllä. Kuolemaa käsittelevä elokuva.
Kaikkein lähimmät ja vain kaikkein lähimmät jäävät ikuisesti mieleen.
Olen huomannut, että se tietty murtumisen ja surun tunne on jäänyt taka-alalle. En ikään kuin muista enää täydellisesti, miten pahalta tuntui. Joku mielen suojamekanismi varmaan?
Kyllä he silti käyvät mielessäni aina joskus. Yritän muistaa positiivisen kautta.