Unohtuuko kuolleet?

Isäni kuoli 7 vuotta sitten. En enää useinkaan muista häntä surren ja itkenkin harvoin, mutta ei hän unohtunut ole. Mietin häntä vähintään viikottain, monesti useamminkin. Muistot hänestä tosin alkavat haalistua ja unohtua ja se surettaa minua kaikkein eniten. Eli tavallaan mieleni luopuu hänestä vähitellen, mutta jokin haraa vastaan eikä tahtoisi menettää loppujakin.

Eivät unohdu, mutta siirtyvät tietoisuudessa taka-alalle.

Joskus joku hetki, lause, paikka, esine, kuva tms. saattaa tuoda vuosia aiemmin kuolleen ajatuksiin, mutta en silloin sure vaan enemmänkin siitä tulee sellainen haikea olo tai jopa hauskan muiston aiheuttamaa iloa, naurua.

Varsinkaan vanhoina kuolleita en oikein osaa surra, koska ajattelen että heidän oli jo aikakin siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Nuorena kuolleita olen surrut ja itkeyt, mutta heidänkään kohdalla en niinkään sitä, että ikävöisin heitä takaisin, vaan minua saattaa järkyttää se tapa jolla he kuolivat ja ne tapahtumat jotka johtivat kuolemaan.

Raamatussa kuningas Daavid riutuu surussa, kun hänen sairas lapsensa tekee kuolemaa, mutta kun lapsi kuolee, hän alkaa välittömästi voida paremmin. Reaktiota ihmettelevälle palvelusväelle Daavid selittää vain, ettei kuollut voi tulla takaisin hänen luokseen, mutta hän aikanaan menee sinne, missä kuollut on. Ymmärrän mitä Daavid tarkoitti ja olen kokenut samoin.

*