Nyt keski-ikäisenä alkaa nuo vanhusten sielunelämä tulla vastaan.

Kuvittelin nuorempana että vanhukset ovat rauhallisia, viisaita, ja tyytyväisenä katselevat taaksepäin elämäänsä. Mikäli suht terveenä ja voimissaan saavat elää vielä vanhanakin, niin kiitollisena katselevat maailman menoa, itse todeten että antaapa maailman pyöriä ja minä nautin viimeisistä hetkistä tässä.
Oliko se edes näin minunkaan lapsuudessani 60-70-luvun vaihteessa? Vaikea sanoa.
Vai onko nyt ajat muuttuneet jo niinkin, että myös vanhukset on itsekeskeisiä, vaativia, tyytymättömiä??
Ja en tarkoita nyt näitä attendon vanhuksia jotka enää pystyy vaan makaamaan, ja joita varmasti huonosti hoidetaan!
Vaan ihan näitä omillaan asuvia, suht toimintakykyisiä vanhoja??
Alkaa hermo mennä ensinnäkin mutsin kanssa. Se on loputonta vaatimista, manipulointia ja erilaisia manööverejä joista saadaan draamaa ja joilla uuvutetaan lapset, heidän puolisonsa sekä lapsenlapset. Jälkimmäiset ei kyllä edes suostu paljon tekemisiin, joten säästyvät suoralta vittuilunta. Syyllistäminen taas osuu meihin aikuisiin.
Anoppi on monisairas ja purkaa sen reippaan riitelyn lapsiinsa. Siinä ei mitään piilovittuiluja käytetä joten siitä pisteet.
Mutta voimille ottaa.
Olemme ostaneet meille liian kalliita matkoja Aasiaan , että on ollut legitiimi syy, miksi ei olla tavoitettavissa ja pompoteltavissa. Niin kauas pitää lentää että pääsee irti.