Miksi äidit taaperoille/lapsille puhuessaan viittaavat itseensä sanalla ”äiti”?

Olisi kiva kuulla selitys tälle puhetavalle, koska en itse ole koskaan käyttänyt sitä. Annas kun äiti antaa, tule äidin luo, lähdetkö äidin kanssa puistoon... Minusta se on outoa.

En tiedä. Itse olen tälläinen äidittelijä ja tekis mieli joka kerta läpsästä itteeni kun sen teen. Aina se vaan lipsahtaa.

Kun lapset olivat juurikin taaperoita, käytin enemmän tuota "anna se äitille" kuin "anna se minulle" tapaa. Ehkä juurikin siksi, että tuon ikäiselle opetetaan näin kuka kukin on. Esim eihän sitä sanota pienelle myöskään että "anna se hänelle" kun puhutaan vaikkapa papasta ("anna se papalle"). Nykyään, kun lapset kyllä jo tietävät, mitä "minä" - tarkoittaa, käytän pääasiassa "anna se minulle" muotoa.

Tuskin on mikään ihmellisen alitajuinen juttu, vaan asia joka jää päälle.

Tyttäreni (12v.) huomauttaa asiasta joskus.

Yritän olla olematta niin kovasti äiti.

Se kuulostaa hellemmältä lapselle. Yksinkertaista.

Mä sanon mun eläimille. Eivätpä huomauttele.

Universaali ilmiö joka tapahtuu luonnostaan ja alkaa silloin kun lapsi ei vielä osaa puhua ja hänelle muutenkin nimetään asioita ja selitetään ympäristön tapahtumia eri tavalla kuin aikuiselle.

Tuttava puhui aina vauvalleen, mä tuun, mä teen. Kun vauva oppi sanomaan sanoja sieltä ei tullut äitiä vaan mun mää.

En koskaan äiditellyt itseäni eikä lapsikaan kutsunut minua äidiksi kun oltiin kahdestaan. Tietty kavereiden kanssa puhuessaan käytti ilmaisua "mun äiti", mutta meitä vanhempia on kutsunut aina etunimillä. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan uteliaisuutta kysyn, ei omia lapsia. Usein olen huomannut, että äidit ja isätkin (pienille) lapsille puhuessaan käyttävät itsestään minä/mä-muodon sijasta äiti tai isä. Miksi näin? Onko kyseessä joku (alitajuinen) äitiyden (tai isyyden) ylikorostus vai eikö taapero egosentrinen ajattelun vaiheessa ymmärrä, että sana minä-viittaa puhujaan. Siis jos äiti sanoisi, ”äiti tulee kohta” sijasta ”minä tulen kohta”, ymmärtäisikö pieni lapsi sen minun tarkoittavan lasta itseään? Toisaalta olen kyllä huomannut vanhempien tekevän tuota äiti/isä-nimittelyä myös jopa kouluikäisten lasten kohdalla. Olisi kiva kuulla äiti-tai isä-ihmisiltä selityksiä tälle tavalle. Kun muuten suomalaisessa puhekulttuurissa ei ole tapana käyttää kolmatta persoonaa minä-sanan korvikkeena.

Höh, ihmetttelen alapeukkujen määrää, sillä kysyin ihan vilpittömästi enkä mitenkään paheksuen. Minusta tämä on vain jännä ilmiö, joka etenkin lapsettomana kiinnittää huomioni. Asun päiväkodin ja eskarin lähellä ja kävelen sen vierestä monta kertaa päivän mittaan ohi ja aina kuuluu näitä ”odota äiti ottaa repun autosta” yms juttuja. Kysyin täältä, koska suurimmalla osalla kavereistakaan ei ole lapsia. Mutta ei ollut siis tarkoitus ilkeillä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuttava puhui aina vauvalleen, mä tuun, mä teen. Kun vauva oppi sanomaan sanoja sieltä ei tullut äitiä vaan mun mää.

Mitä väliä? Tarviiko sen ensimmäisen sanan välttämättä olla äiti? Kyllä se lapsi oppii vähän isompana nämä käsitteet isä ja äiti ilman että niitä koko ajan hoetaan kolmannessa persoonassa.

Tuolla samalla logiikalla lapsi hämmentyisi myös siitä, että kaikilla muilla kavereilla on samannimiset vanhemmat kuin hänellä itsellään.

Se on pienelle lapselle helpompaa ymmärtää, kun kaikilla henkilöillä on vain yksi nimi, jolla viitataan. Lapseenkin tulee viitattua usein nimellä pronominin sijaan, mutta tapa tietty vähenee lapsen kasvaessa. Sinä ja minä on vähän hankalia käsitteitä, ja kolmivuotiaskin suhtautuu vähän epäillen siihen, että mummu on äidin äiti.

Vierailija kirjoitti:

Tuttava puhui aina vauvalleen, mä tuun, mä teen. Kun vauva oppi sanomaan sanoja sieltä ei tullut äitiä vaan mun mää.

Joo tämä tuntuu minunkin mielestä luontevalta, siis sanoa vauvalle äiti minun sijasta, koska silloin vauva oppii sanan äiti ja osaa yhdistää sen oikeaan ihmiseen. Ehkä tuo tapa jää vaan päälle isompien lasten kohdalla?

Ap

Persoonadeiksis on vaikea oppia, siitä se johtuu. Miksi minä ei ole sama? Miksin hän vaihtelee?

Sama aikadeiksiksen kanssa; miksi tänään on huomenna eilen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan uteliaisuutta kysyn, ei omia lapsia. Usein olen huomannut, että äidit ja isätkin (pienille) lapsille puhuessaan käyttävät itsestään minä/mä-muodon sijasta äiti tai isä. Miksi näin? Onko kyseessä joku (alitajuinen) äitiyden (tai isyyden) ylikorostus vai eikö taapero egosentrinen ajattelun vaiheessa ymmärrä, että sana minä-viittaa puhujaan. Siis jos äiti sanoisi, ”äiti tulee kohta” sijasta ”minä tulen kohta”, ymmärtäisikö pieni lapsi sen minun tarkoittavan lasta itseään? Toisaalta olen kyllä huomannut vanhempien tekevän tuota äiti/isä-nimittelyä myös jopa kouluikäisten lasten kohdalla. Olisi kiva kuulla äiti-tai isä-ihmisiltä selityksiä tälle tavalle. Kun muuten suomalaisessa puhekulttuurissa ei ole tapana käyttää kolmatta persoonaa minä-sanan korvikkeena.

Höh, ihmetttelen alapeukkujen määrää, sillä kysyin ihan vilpittömästi enkä mitenkään paheksuen. Minusta tämä on vain jännä ilmiö, joka etenkin lapsettomana kiinnittää huomioni. Asun päiväkodin ja eskarin lähellä ja kävelen sen vierestä monta kertaa päivän mittaan ohi ja aina kuuluu näitä ”odota äiti ottaa repun autosta” yms juttuja. Kysyin täältä, koska suurimmalla osalla kavereistakaan ei ole lapsia. Mutta ei ollut siis tarkoitus ilkeillä.

Ap

Onko sinulla pikkusisaruksia? Miten oma äitisi puhui heille, tai sinulle, jos muistat niin varhaisia muistoja. Minä muistan jo omien vanhempien puhuneen itsestään äitinä tai isänä vauvaikäisille pikkuveljilleni.

Vierailija kirjoitti:

Ihan uteliaisuutta kysyn, ei omia lapsia. Usein olen huomannut, että äidit ja isätkin (pienille) lapsille puhuessaan käyttävät itsestään minä/mä-muodon sijasta äiti tai isä. Miksi näin? Onko kyseessä joku (alitajuinen) äitiyden (tai isyyden) ylikorostus vai eikö taapero egosentrinen ajattelun vaiheessa ymmärrä, että sana minä-viittaa puhujaan. Siis jos äiti sanoisi, ”äiti tulee kohta” sijasta ”minä tulen kohta”, ymmärtäisikö pieni lapsi sen minun tarkoittavan lasta itseään? Toisaalta olen kyllä huomannut vanhempien tekevän tuota äiti/isä-nimittelyä myös jopa kouluikäisten lasten kohdalla. Olisi kiva kuulla äiti-tai isä-ihmisiltä selityksiä tälle tavalle. Kun muuten suomalaisessa puhekulttuurissa ei ole tapana käyttää kolmatta persoonaa minä-sanan korvikkeena.

Alitajuinen, universaali tapa, joka tukee lapsen kognitiivista ja kielenkehitystä. Ihmiset osaavat muutenkin alitajuisesti tehdä hirveästi asioita, jotka palvelevat lapsen älyllistä kehitystä ja nämä tosiaan ovat universaaleja, kaikissa kulttuureissa esiintyviä asioita.

Vauvojen kanssa siis leikitään "kukkuu"-leikkejä, lorutellaan jne. ihan ympäri maailman. Ja tosiaan nimetään asioita ja itsensäkin ja nämä asiat palvelevat lapsen kehitystä. Meihin on joko jotenkin rakennettu sisään tai me opimme jo omana vauva-aikanamme, miten pientä lasta pitää kohdella, jotta hän kehittyisi optimaalisesti.

Pieni vauva ei erota itseään vielä äidistä. Hän ei ymmärrä, mikä on sinä tai minä, vaan elää symbioosissa äidin kanssa. Ylipäänsä persoonapronominejä ei hahmota kovin nuorena. Tämän vuoksi on nimenomaan selkeämpää lapselle erotella kuka kukin on, vain yhtä henkilöä tarkoittavalla sanalla. Sitten kun lapsi oppii, jää se kuitenkin päälle.

Vierailija kirjoitti:

En koskaan äiditellyt itseäni eikä lapsikaan kutsunut minua äidiksi kun oltiin kahdestaan. Tietty kavereiden kanssa puhuessaan käytti ilmaisua "mun äiti", mutta meitä vanhempia on kutsunut aina etunimillä. 

Luulin pitkään että vanhempani ovat vain jostain syystä yhteen asumaan päätyneitä kämppiksiä, ihan kuten me lapsetkin.

- vapaan kasvatuksen saanut, joka puhutteli vanhempiaan etunimillä

Vauvalle puhuessa kehotetaan sanoittamaan ja nimeämään asiat. ”Nyt äiti laittaa sukat jalkaan”, ”vauvan täytyy hellästi silittää koiraa”. Tämä kehittää.lapsen kielellisiä valmiuksia kuulema.

Vanhemmat meillä on iskä ja äiti. Ei Pirkko, Pekka tai mä.

Se tosiaan monille varmasti vaan jää päälle vauvavuosista. En tiedä miksi vauvoille niin puhutaan, mutta aika luontevasti kaikki niin tuntuvat tekevän.