Lue keskustelun säännöt.
Epävakaiden persoonallisuushäiriöisten läheisten vertaistukiketju, muita jotka ovat ihan loppu?
03.02.2019 |
En halua kirjoittaa kovin tunnistettavasti, mutta on kamala olo, enkä oikeen voi puhua kenellekään tutulle. Kuulisin vain että oma vikani kun tässä olen yhä ym. Ja niin onkin.
Joitakin vuosia siis olen seurustellut epävakaaksi diagnosoidun kumppanin kanssa. En haluaisi jättää sairasta yksin, mutten tiedä enää, jaksaako tässä oikeasti olla. Muita hänellä ei enää ole, kaverit kaikonneet aikoja sitten.
Koko elämä on yhtä vuoristorataa. Välillä hän rakastaa ja välillä vihaa ja välillä vain heittää pois, kunnes sama alkaa taas alusta.
Tällä hetkellä on menossa se vaihe, kun oon kaiken pahan alku ja juuri ja oon kuulemma pettänyt häntä, moneskohan kerta tääkin on, en jaksa edes laskea enää.
Hän on ihana ihminen sisimässään, mutta noiden mun demonisointivaiheiden aikana se kaikki katoaa. Joko hän raivoaa, haukkuu ja huutaa vaikka monta tuntia putkeen, vaikka itse pysyttelen noiden kohtausten aikana vain hiljaa ja yritän rauhoitella, tai sitten vain katoaa ja ilmoittaa, ettei halua nähdä mua enää koskaan, kunnes taas rakastaa eikä voi elää ilman mua.
Tuntuu kamalalta kun yhtäkkiä olenkin toiselle vain pelkkä roska, eikä koskaan voi tietää kauanko se vaihe kestää. :(
Onko täällä muita epävakaiden läheisiä? Miten jaksatte? Vai jaksatteko mitenkään?
Kommentit (21)
Pakko kyllä kysyä: miksi annat kohdella itseäsi noin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksestasi.
Alan olla itsekin sitä mieltä, etten kestä tässä kyydissä enää.
Ainoa este ei ole sairaus, vaan myös rakkaus. Ikävä kyllä rakastan häntä. Se tästä niin vaikeaa tekeekin. :(
Tiedän, että kun tuo kamala vaihe on ohi niin olen vain onnellinen että se kausi on tältä erää ohi, ja tiiän, että tää on ihan kieroutunutta.
Toivoisin, että hän joskus suostuisi terapiaan, johon hänet osoitettiin. Mutta en voi ketään pakottaa.
Eikä hän pytsyisi pitkäaikaiseen terapiaan luultavasti kuitenkaan, koska seuraa aina se kausi, ettei hänessä ole mitään vikaa, vain mussa ja olosuhteissa.
En tiiä.. kaikkien ja kaikissa olosuhteissa ei kuulu olla puolisoa ja parisuhdetta. Ensin pitää hoitaa oman puolensa hommasta, taakasta, jotta voi ansaita rakkauden ja olla toisen kanssa. Harsh to say, mut puolisosi ei ole kykeneväinen rakkauselämään tällä hetkellä. Ehkei koskaan. Voitko kuvitella lapsia hänen kanssaan? Tuon kaiken keskelle? Jos et, toivottavasti et, niin nosta kytkintä ja laita elämäsi kuntoon. Oot itse myös todnäk sairastunut. Läheisriippuvuuteen?
Olen vela, joten se asia ei vaikuta tähän.
Mutta en elättele toiveita yhtään edes siitä, että voisimme koskaan asua yhdessä, tai että tämä koskaan täyttäisi normaalin parisuhteen vähäisintäkään tunnusmerkkiä.
Toisaalta silloin, kun hänellä on normaali vaihe, en ns. "kävele munankuorilla" estääkseni pahoja kausia. Osittain siksikin, ettei silloin ole tarvetta. Niinä kausina keskustelemme pitkiä keskusteluita, nauramme paljon, teemme yhdessä juttuja, on läheistä ja läheisyyttä.
Osittain siksi en varo sanojani tms, kun siitä ei ole mitään hyötyä. Huonot kaudet yleensä alkavat hänen harhoistaan. Hän siis tosiaan "näkee omin silmin", että vaikkapa suutelen jotain toista.
Tuohon samaan kaatui hänen edellinen parisuhteensa, tunnen molemmat osapuolet.
Lisään vielä, että normaaleina kausina hän tiedostaa harhaisuutensa ja huonoina kausina ne ovat hänelle täyttä totta, eikä siinä voi vedota normaaliin järkeen mitenkään, ei puolustautua mitenkään, tai ylipäänsä vaikuttaa. Vain odottaa.
Hänen kaikki suhteensa ovat kuulemma kaatuneet toisen osapuolen pettämiseen, aluksi uskoin tuon, en enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en osaa vastata tuohon enempää. Tsemppiä. En mä tiiä, elämäähän tuokin on, meil on kaikilla omat taakkamme. Oon siis sama kuin tuo ylempi.
Tolleen mä itekin ajattelen välillä, että kaikilla meillä on ristinsä kannettavana.
Tää risti alkaa vaan painaa liikaa, ja toisaalta tuntisin itteni kylmäksi kakkiaiseksi jos jätän hänet.
Kiitos tsempityksistä. Helpottaa vähän oloa kun voi tänne kirjoiteilla. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Eikä todellakaan pidä ajatella että sairaus on este eroon. Kannattaa todellakin ajatella itseään ja vointiaan. Suhteessa toiseen ei pitäisi olla terapeuti. Olen vahvasti sitä mieltä että ota ja lähde tästä suhteesta.
Säähän sympaattinen olet!
No voi itse ko. diagnoosin saaneena sanoa, että kyllä hänen tulisi hakeutua hoitoon! Itsekin kävin sen 3 vuotta kelan osittain korvaamaan terapiaa ja kyllä siitä apua oli. Nykyisin olen mielestäni aika lailla rauhottunut, kohtauksia on harvoin.
Onko hän minkään hoidon piirissä? Itselläni ainakin masennuslääkitys ollut pitkään jo käytössä.
Kela-korvausta terapiaan ei saa, ellei ole riittävästi kontaktia psykiatriseen terveydenhuoltoon.
Muista, että sinä et ole hänen hoitajansa. Mutta voit lähimmäisenä yrittää auttaa häntä hoitoon hakeutumisessa. Se hoitoon hakeutuminen olisi minusta se asia, jota sinuna häneltä edellyttäisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, voithan sä aina viimeisenä oljenkortena asettaa ehdoksi terapian tai heippa. Ja tukea häntä siinä. Vielä sama ku ylempi.
Olen ollut samassa tilanteessa. Alussa kylläkin suostui terapiaan ja lääkitykseen. Saatiin lapsikin ja asiat oli suht ok, kunnes päätti, että ainoa sairas olen minä. Lopetti hoidot ja lääkityksensä. Loppupeleissä sain pahasti turpaan ja kärsin hyvin julmasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Sain myöhemmin tietää, että maniakausinaan oli pettänyt minua usean naisen kanssa. Raivosi ja häipyi, oli viikonkin pois. Tuli kotiin ja itki ja ulisi kuinka ei selviä ilman minua. Vuoden otin turpaan ja odotin ihmettä, sitten riitti ja pakkasin lapseni ja kamat ja muutin pois. Nyt usean vuoden oikeustaistelut olleet lapsen tapaamisista, onneksi isä saa tavata lastaan vain valvotusti (eikä ole nähnyt useaan vuoteen kun muutaman kerran, ei ole saapunut paikalle), hänen tilanteensa on vain entisestään huonontunut. Sanon sinulle, lähde ja pian. Itse menetin lyhyen ajan elämässäni tuolle showlle, mutta ensimmäisen kerran tuon suhteen jälkeen nauroin kaksi vuotta eron jälkeen. Kesti hyvin kauan nousta jaloilleen siitä murheesta, missä joutui elämään. Ymmärrän täysin sinua, toivon sinulle voimia ja toivon, että saat vielä onnen ilman tuota kurjuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole nyt minkään hoidon piirissä.
Annoin kerran ehdoksi tuon, että hoitoon tai tämä loppuu, sen verran kävi, että sai tuon diagnoosin ja lääkkeet ja lähetteen vähintään vuoden kestävään terapiaan, mutta ei mennyt sinne koskaan, ja lääkkeet jäivät, koska niistä ei ollut mitään hyötyä, vain sivuoireita. Söi niitä varmaan puolisen vuotta, en kyllä itsekään huomannut mitään vaikutusta.
Nyt on ollut taas aika pitkään sitä mieltä, ettei hänessä ole mitään vikaa, joten on turha yrittää edes puhua terapiaan menosta. Tai no mistään muustakaan, kun mulla nyt on joku sivusuhde muka tässä taas. :(
Voi ihanaa kiitos, oon just tällaista kaivannut. Sukulaisella, ikäihmisellä on mielenterveysongelmia, en tarkkaan tiedä mitä. Aina hän on voimakkaasti arvostellut minua, elämääni, ruokavaliotani, elämäntapaani ja asuinpaikkaani ja yritänkin näistä mahdollisimman vähän kertoa. Aamuyöllä saattoi tulla sättimispuheluja. Milloin olin tuhluri, milloin ylpeä kun halua ottaa hänen tuhlaten ostamia outoja lahjoja ja suoranaista romua kotiini(itse en ole materialisti). Ei saisi opiskella, ei ymmärrä että nykyaikana pitää jatkuvasti kouluttautua.
Nyt hän suuttui aivan silmänräpäyksessä, en tiedä mitä sanoin. Ilmoitti että ei saa enää mitään yhteyttä pitää. Meillä ei ole muita sukulaisia joten en saa mistään tietää miten hän voi. Kohta perui ja pyysi anteeksi. Sitten pian taas sama uudestaan. Nyt emme ole pitäneet yhteyttä. Syyllisyys kalvaa mieltä ja olen surullinen. Nukun huonosti kun surettaa. Hän itse nukkuu mainiosti vaikka olisi ollut juuri ilkeä minulle.
Hänellä on myös harhoja ja ääniä, liekö nuo äänet puhuneet minusta pahaa.
Jos hän ei olisi iäkäs sukulainen niin en varmaan olisi tekemisissä paljoa. Itseäänkin täytyy suojella. Varsinkin jos toinen ei ole halukas yrittämään omalta osaltaan tuota terapiaa.
Myös yksi ystäväni on epävakaa, hän joskus suuttuu jostain mutta en vaan tiedä mistä. Toinen ystävä on myös epävakaa ja hän on jo kokonaan katkaissut välit. 5 vuoden jälkeen soitti ja pyysi anteeksi, oli lempeä ja oma itsensä. Sitten parin päivän päästä oli taas muuttunut ihminen ja toinen ääni kellossa. hänen läheisensä on pahoja eikä halua olla tekemisissä.
on kyllä raskasta. Yritän nyt rakentaa ekstrareippaasti uutta läheisten ja ystävien verkkoa ympärilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskaalta kuulostaa sunkin tilanne, itse asiassa vielä raskaammalta kuin omani, kun kyseessä on sukulainen.
Veri on vettä sakeampaa, se sanonta pitää usein paikkansa.
-Ap
Lähde pois, se ei siitä helpotu. Etenkin, jos itselläsi on minkäänlaista mielenterveyden kremppaa, niin se on toiselle vain bensaa liekkeihin. Jos sinulla on paha olla suhteessa, pelasta itsesi.
Terveisin Epävakaa
Ap, lähde kun vielä voit. Vai haluatko romahtaa henkisesti jonain päivänä? Etkö halua tasaista arkea ja miestä, joka ei satuta sinua?
Olet hänelle venttiili,purkaa paineet sinuun.
Onko lääkitystä?Ehkäpä terapiaa molemmille.
Parisuhde ei ole hoitosuhde ja sinä et ole vastuussa toisen aikuisen ihmisen elämästä ja valinnoista. Et sinä ole hänen ystäviään karkottanut, eikä sinun tarvitse jatkaa parisuhdetta hänen kanssaan, vaikka haluaisit yhä olla hänen tukenaan ystävänä. Sanot rakastavasi häntä. Mitä hänessä? Miten hän suhtautuu hyvien jaksojensa aikana omaan ailahtelevaan käytökseensä ja harhaisiin, mustasukkaisiin syytöksiin? Tuo mustasukkaisuus on se pahin piirre ja se vain pahenee mitä enemmän ikää tulee. Haluatko alistua yhä pahenevien syytösten ja epäilysten alle, joita et pysty millään lailla ennakoimaan, etkä myöskään osoittamaan väitteitä vääriksi? Mielen sairaus on sairaus muiden joukossa, elävä organismi, jonka ensisijainen pyrkimys on levitä laajemmalle, saada elintilaa muilta, lisääntyä, vallata tilaa yhä lisää ja lisää. Huomaatko mitä puolisosi sairaus on tekemässä sinulle? Usko pois, tiedän missä helvetissä elät. Elin sellaisessa 15 vuotta ja vuosi sitten olin veitsen terällä, hajoaako oma psyyke toisen ihmisen harhojen ja manian edessä, vai uskallanko pelastaa itseni ja lapseni. Valitsin jälkimmäisen. Tie ei ole helppo, mutta en milloinkaan palaisi takaisin entiseen.
Epävakaa persoonallisuus ei ole sairaus, se on nimenomaan persoonallisuuden häiriö. Terapia voi kuitenkin auttaa hallitsemaan tunnetiloja.
Itse erosin juuri tuollaisesta ihmisestä. Tai oikeastaan hän minusta. Tuli pieni erimielisyys, oli alkanut juuri poistyöntö- ja demonisointivaihe, joten ero tuli. Hyvinä jaksoina minä olin maailman ihanin. Suren suunnattomasti, mutta en tiedä, ottaisinko häntä takaisin. Jostain hän kuitenkin aina löytäisi syyn syyttää minua. Väännyin mutkalle ja varoin kaikkea ja kun en jaksanut varoa, tuli hirveä kriisi.
Ymmärrän. Eikä todellakaan pidä ajatella että sairaus on este eroon. Kannattaa todellakin ajatella itseään ja vointiaan. Suhteessa toiseen ei pitäisi olla terapeuti. Olen vahvasti sitä mieltä että ota ja lähde tästä suhteesta.