Lue keskustelun säännöt.
Tarinan alku ja nykytilanne..
25.01.2008 |
Tämä on asia josta en voi kenenkään kanssa kasvokkain puhua, tänne on pitänyt pitkään kirjoittaa mutta on vaatinut sitä ns. omaa aikaa. Ja nyt sitä on.
Mieheni oli " rakkautta ensi silmäyksellä" tyyppiä, puoli vuotta ja olimme kihloissa sekä asuimme yhdessä.
Seurusteltuamme pari vuotta mieheni kanssa tuli suhteen ns. ensimmäinen kriisikausi, siihen saakka olin pyörinyt osana mieheni ja hänen ystäviensä porukkaa. Tuli enemmän " menoja" joihin minua ei voinut ottaa mukaan. Itse vaihdoin työpaikkaa samoihin aikoihin, jossa oli tiivis yhteisö johon pääsin heti sisään. Lopulta siis vietimme vapaa-aikaamme enemmälti " omissa" piireissämme.
Samalla aloin pitää yhteyttä entistä tiiviimmin (av:n termi)" ihonalaiseni" kanssa, olemme siis tunteneet teini-iästä asti. Seurustelleet aina välillä ja pettäneet poika/tyttöystäviä siinä välissä enemmän tai vähemmän, lyhyesti sanottuna sielunkumppanit vailla tulevaisuutta.
Sain häneltä hellyyttä ja läsnäoloa mitä omasta suhteestani oli kadonnut, leikittelimme jopa ajatuksella jospa olemmekin SE oikea pari toisillemme. Lopulta tuli se ilta kun kontrolli petti molemmilta, humala ja kipinä.
Olin lopettanut pillereiden syönnin 1kk aiemmin, en uskonut raskautumisen olevan mahdollista. Kortsuja ei ollut. Yö oli fantastinen, en tuntenut katumusta aamulla, en jaksanut ajatella tulevaisuutta.
Hieman myöhemmin huomasin olevani raskaani, päivät osuivat hälyttävästi yksiin. Yritin saada aborttia koska mieheni ei myöskään pitänyt ajoitusta hyvänä, lääkäri eväsi(onneksi)tämän.
Koko raskauden ajan mietin " mitä jos" vauva onkin tämän " ihonalaiseni" , leikittelin ajatuksilla itsemurhasta yms. kauheaa. En uskaltanut vaatia miestäni olemaan tukenani, jos myöhemmin paljastuisikin että kannan toisen lasta. Lyhyesti sanottuna odotusaika oli yhtä yksinäistä helvettiä(ja oma mies ryyppäsi). " Ihonalaiselle" ilmoitin lopulta että tämä ei ole sinun lapsesi, enkä enää pitänyt yhteyttä.
Lapsi sitten syntyi, oli pieni kopio miehestäni ja parisuhde alkoi kukoistaa. Jonkinajan kuluttua päätimme että toinen vauva samaan syssyyn voisi olla hyvä ajatus. Ei mennyt kauaakaan kun odotin jo kuopustamme, odotusaika oli vaivoineenkin mukavaa mieheni tukiessa.
Jopa synnytys oli rauhallinen vastakohta esikoisen kaoottiseen ja kivuliaaseen tulemiseen .
Nykytilanne...
Esikoinen on ihana ja rakas mutta silti vaadin häneltä paljon, pinnani palaa ja päässä napsahtaa- Kohtelen turhan kovakouraisesti, aivan kuin jossain palaisi viha ja kosto. Kun katson tyyneyden hetkellä pientä ihmistä, en ymmärrä, miksi en voi ymmärtää.
Kuopus on ihana ja rakas, saa paljon anteeksi. En voi tuntea vihaa tai pahaa. Hänen itkunsa saa heltymään , ei närkästymään.
Yritän olla tasapuolinen, pelkään että lapset silti ymmärtävät mitä lopulta pääni sisällä tunnen, vaikken sitä edes itse usein ymmärrä.
Eihän tästä voi kasvaa kahta tasapainoista aikuista?!?
Kommentit (10)
ei siitä muut saa tietää. et voi olla noin itsekäs, että olet hiljaa oman maineesi takia! ajattele lasta ja lapsen tulevaisuutta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei siihen ole mitään syytä!!! ei lapsi päätä sitä ketkä hänen vanhempansa ovat!
Kannattaa elää elämäänsä eikä unelmoida sitä. Jos oikeasti luulet että se " ihonalainen" on se oikea, niin kysy itseltäsi miksi et ole hänen kanssaan? Ja pitäisikö asialle tehdä jotain muuta kun raivota lapselle, jonka toivoisit olevan jonkun muun kuin miehesi.
Esikoisen vuoksi on otettava terapia käyttöön.
näin ei ole.
Perusasenteen erilaisuus lapsia kohtaan on se mikä itseänikin häiritsee ja kaikki kirjoittamani on alkuasetelmaa minkä luulisin tähän vaikuttavan.
ap
Luulen, että sillä on enemmän tekemistä äidin omien kokemusten kanssa. Esikoinen herättää aika voimakkaana omat lapsuuden kokemukset eloon ja sen kuinka meitä on joskus kohdeltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen johtuvan siitä, että jotenkin en uskaltanut almistautua ekalla kerralla äidiksi tulemiseen kunnolla. Ekat puoli vuottakin tarkkailin vauvaa ja mahdollisia piirteitä kuin suurennuslasilla. Toivottavasti ajan myötä helpottaa ja äitiyteni kasvaa ja kehittyy nyt kakkosen avustuksella parempaan suuntaan. Minäkään en voi kellekään puhua, olen kaikken fiksuna, kilttinä ja järkevänä ja kunnollisena pitämä oikea malliäiti. Kukaan ei uskoisi, jos saisi kuulla koko episodin.
Eihän missään ole sanottu että pitää mennä neuvolapsykologille ja terapiaan, kyllä omaa itseään voi muutenkin tutkiskella ja oppia käyttäytymään toisin. Yksin se tuskin onnistuu, mutta on olemassa vertaistukiryhmiä aika moneen lähtöön, tämäkin palsta kai on yksi mutta ihan livenäkin voisi olla hyvä hankkiutua semmoiseen.
Toinen asia on, kannattaako niitä kulisseja yrittää pitää pystyssä ikuisesti? Kenen takia teet niin? Mitä häviät jos myönnät että sinussa on heikkoutta? Päin vastoin, helpottaa kun ei tarvitse enää teeskennellä. Minäkään en ihan ymmärtänyt, miksi itse luulet kohtelevasi esikoista erilailla... Luulisin ettei se ole mikään hirmu harvinainen tilanne välttämättä, kuopus on se viimeisin vauva josta ei ehkä halua päästää irti, esikoinen saattaa olla uhmaikineen työläämpi muutenkin ja koettelee siksi enemmän hermoja. Syitä voi olla ihan ' normaaleja' , mutta itse tiedät mitä tunnet ja ajattelet syvällä sisälläsi. Tunnetko syyllisyyttä siitä mitä teit silloin kauan sitten? Pelkäätkö syyttäväsi lastasi siitä, että hän tavallaan oli osallisena vaikeassa tilanteessa elämässäsi? Se, että selvität mistä perimmältään kiikastaa, on jo tosi hyvä alku solmujen aukeamiselle.
Toivotan sinulle rohkeutta lähteä hakemaan apua, jos ja kun tunnet että tarvitset sitä. Äläkä lannistu, ellei heti ensimmäinen auttaja tunnu oikealta, psykologeja ja terapeuttejakin (jos siihen päädyt) on moneen lähtöön. Etsi se paikka ja tapa, josta tunnet saavasi irti sitä mitä tarvitset. Sillä välin keskity pitämään itsesi mahdollisimman tyytyväisenä vaikka ihan pienin konstein, mistä tahansa saat vähän iloa ja potkua itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli äidinvaistot ovat täysin sen avuttomamman kuopuksen puolella ja emo vieroittaa isompaa poikastaan...
Mutta tiedän että on väärin että kysyttäessä pystyn vastaamaan kumpaa rakastan enemmän, eikä niin kuuluisi olla.
Mitä tulee parisuhteeseen niin aiheesta " ihonalainen" ja " sydänalainen" oli pitkä ketju täällä joskus, ja aivan aiheeseen osui.
Kai näiden ajatusten kirjoittaminen on alku, yritän muuttaa tilannetta vaikka " pimeiden" hetkien jälkeen tuntuu toivottomalta.
ap
Olen " kaikki pyyhkii helvetin hyvin" tyyppiä, se täydellinen äiti.
Alkkisperheestä tosin mutta sehän on vaan opiksi eikös juu..
Tiedän että tämä on huolestuttavaa, sentään kyse pienen ihmisen elämästä.
En halua että esikoiseni miettii vanhempana kuinka hirveä olen ollut..
ap