Olen ollut lähes koko ikäni niin masentunut etten edes osaa hymyillä

Tuo tuli siis mieleen kun katsoin valokuvia muista ihmisistä, ne hymyilee kameran edessä leveästi. Mä voin vetää suupieliä ylöspäin mutta en osaa hymyillä niin että hampaat näkyy, mun kasvolihakset ei osaa sitä.

Minä olen ollut masentunut varmaan jo teini-iästä, ja nykyisin on diagnoosi, ja olen osittain kai sen vuoksikin eläkkeellä. Mutta hymyillä osaan, teen sitä aina. Hampaita en kuitenkaan näytä, se näyttää minun naamassani pahalta. Kaikilla ei vain ole sellaista pepsodent-hymyä pelkästään jo naaman rakenteen vuoksi. Saa vetää ylähuulen rullalle aika kummasti.

Toivon, että asia muuttuu. Käytkö terapiassa? Onko sinulla läheisiä ystäviä, perhettä?

Vierailija kirjoitti:

Toivon, että asia muuttuu. Käytkö terapiassa? Onko sinulla läheisiä ystäviä, perhettä?

Valitettavasti en jaksa uskoa että se muuttuisi. Kun se alkaa jo lapsena ja menee läpi koko nuoruuden totaalisessa yksinäisyydessä niin todennäköisyydet alkaa olla aika huonot. Voisin mennä terapiaan mutta ystäviä ja perhettä ei ole eikä sosiaalisia taitoja niiden hankkimiseen. Eikä masentunut nainen olisi hyvä äiti, tai edes hyvä kumppani.

Ootko varma ettet vaan pelkää olla onnellinen ettet menetä sitä? Mä valitsen mieluummin masennuksen kun menettämisen pelko on niin suuri

Vierailija kirjoitti:

Ootko varma ettet vaan pelkää olla onnellinen ettet menetä sitä? Mä valitsen mieluummin masennuksen kun menettämisen pelko on niin suuri

Enpä nyt tiedä. En usko että menettämisen pelko on se ongelma tässä, se on joku muu. Pelkään elämää, maailmaa ja muita ihmisiä vaikka maailmaan meneminen voisi olla hyväksi. On huonoja kokemuksia että ihmiset suhtautuu ikävästi jne. Inhoan itseäni.

Mullekin tuli sama ominaisuus, kun oli masentunut eron jälkeen.  Lääketieteellisesti keskivaikea masennus. Kun aloin parantua, niin peilin edessä aloin opetella hymyä ja saada niitä lihaksia aktivoitua. Ne olivat ihan toimimattomat. Seuraavaksi olen opetellut ottamaan mukaan silmänympäryslihaksia. Mutta vähän keinotekoistahan tämä on. Toivon, että jonain päivänä hymy alkaa tulla luonnostaan. Ihan ensimmäinen mieltä kohottava asia oli musiikki, unkarilainen menevä kappale, jossa soitetaan viuluja. Seuraava ohjelma, jota pystyin katsomaan, oli hauskat kotivideot. Niistä lähti spontaani hymykin liikkeelle. Nykyään oikein hämmästyn ja ilostun, kun alkaa oikeasti naurattamaan.

Minä olin masentunut lapsesta saakka, kun kotiolot olivat niin vaikeat. Aloitin terapian lukioikäisenä omasta aloitteestani ja sen jälkeen alkoi helpottaa. Kyllä minä silti olen aina osannut hymyillä, jos hymyilyttää, mutta usein olin kyllä totisen ja ujon näköinen lapsena. Jos ihminen ei ihan oikeasti luonnostaan vedä syytä hymyyn silloin, kun on jotain hauskaa menossa (valokuvaus on teennäisyydessään eri asia), niin miettisin siinä kohtaa, onko ko. henkilöllä aspergerin syndrooma. Minun lapsellani on se, eikä hän hymyile juuri koskaan, vaikka on mukavia tilanteita menossa tai esim. tapaa yllättäen parhaan kaverinsa. Hymy ei vaan tule häneltä luonnostaan. Silloin hymy puskee läpi, jos häntä huvittaa joku asia ihan mahdottomasti. En muista, onko hän koskaan nauranut ääneen, luultavasti. En tullut edes ajatelleeksi sellaista, ennen kuin hänen kaverinsa alkoivat käydä meillä ja nauroivat ääneen esim. piirrettyjä katsoessa.

*luultavasti ei

Vierailija kirjoitti:

Minä olin masentunut lapsesta saakka, kun kotiolot olivat niin vaikeat. Aloitin terapian lukioikäisenä omasta aloitteestani ja sen jälkeen alkoi helpottaa. Kyllä minä silti olen aina osannut hymyillä, jos hymyilyttää, mutta usein olin kyllä totisen ja ujon näköinen lapsena. Jos ihminen ei ihan oikeasti luonnostaan vedä syytä hymyyn silloin, kun on jotain hauskaa menossa (valokuvaus on teennäisyydessään eri asia), niin miettisin siinä kohtaa, onko ko. henkilöllä aspergerin syndrooma. Minun lapsellani on se, eikä hän hymyile juuri koskaan, vaikka on mukavia tilanteita menossa tai esim. tapaa yllättäen parhaan kaverinsa. Hymy ei vaan tule häneltä luonnostaan. Silloin hymy puskee läpi, jos häntä huvittaa joku asia ihan mahdottomasti. En muista, onko hän koskaan nauranut ääneen, luultavasti. En tullut edes ajatelleeksi sellaista, ennen kuin hänen kaverinsa alkoivat käydä meillä ja nauroivat ääneen esim. piirrettyjä katsoessa.

Kun mua ei naurata useinkaan ne muiden "hauskat" jutut. Ymmärrän kyllä ihan hyvin minkä jutuissa muka pitäisi olla hauskaa, mutta kun ei oikeasti naurata, tai siihen että naurattaisi, vaaditaan paljon enemmän kuin ihmisillä yleensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin masentunut lapsesta saakka, kun kotiolot olivat niin vaikeat. Aloitin terapian lukioikäisenä omasta aloitteestani ja sen jälkeen alkoi helpottaa. Kyllä minä silti olen aina osannut hymyillä, jos hymyilyttää, mutta usein olin kyllä totisen ja ujon näköinen lapsena. Jos ihminen ei ihan oikeasti luonnostaan vedä syytä hymyyn silloin, kun on jotain hauskaa menossa (valokuvaus on teennäisyydessään eri asia), niin miettisin siinä kohtaa, onko ko. henkilöllä aspergerin syndrooma. Minun lapsellani on se, eikä hän hymyile juuri koskaan, vaikka on mukavia tilanteita menossa tai esim. tapaa yllättäen parhaan kaverinsa. Hymy ei vaan tule häneltä luonnostaan. Silloin hymy puskee läpi, jos häntä huvittaa joku asia ihan mahdottomasti. En muista, onko hän koskaan nauranut ääneen, luultavasti. En tullut edes ajatelleeksi sellaista, ennen kuin hänen kaverinsa alkoivat käydä meillä ja nauroivat ääneen esim. piirrettyjä katsoessa.

Kun mua ei naurata useinkaan ne muiden "hauskat" jutut. Ymmärrän kyllä ihan hyvin minkä jutuissa muka pitäisi olla hauskaa, mutta kun ei oikeasti naurata, tai siihen että naurattaisi, vaaditaan paljon enemmän kuin ihmisillä yleensä.

Jäin vielä pohtimaan tätä. Voin kyllä nauraa esim. stand uppia tai hyviä sketsisarjoja katsoessani mutta noin live-elämässä ihmisten hölinät ihan äärimmäisen harvoin aidosti naurattaa ja jos ei naurata niin tyydyn vain hymyilemään niille.

Upppaus