Lue keskustelun säännöt.
Miten kestää sairaalloisen negatiivista ja masentunutta vanhempaa?
26.01.2019 |
Toinen vanhemmistani on ollut henkisesti ongelmainen/sairas niin kauan kuin jaksan muistaa. Hänellä on pahoja tunnelukkoja joita ei ole koskaan osannut tai suostunut käsittelemään, ja on jumissa katastrofiajattelun kierteessä. Vaikka jollekin perheessämme tapahtuisi jotain hyvää, hän alkaa automaattisesti pelätä pahinta ja varautuu jatkuvasti suuriin ongelmiin ja jonkinlaiseen katastrofiin ja siihen että ihan kohta tapahtuu kuitenkin jotain odottamatonta. Mistään ei voi iloita, mihinkään hyvään ei uskalla luottaa. Tilaa tai energiaa elämänilolle tai mistään nauttimiselle (tai esim. perheen ulkopuolisten ihmisten tapaamiselle) ei siis vain ole. Tämä on läheisille luonnollisesti aivan uskomattoman raskasta, koska vanhempani levittää huomaamattaan ympärilleen todella negatiivista energiaa eikä hänen seurassaan voi olla ilman, että paha mieli vaikuttaa omaankin mielialaan. Hän uhriutuu, valittaa, kehittelee kauhuskenaarioita, kauhistelee, varoittelee ja tuomitsee. Telkkariakaan ei voi katsoa ilman että jatkuvasti vain arvostellaan kaikkea ja kaikkia, eikä mitään erilaista siedetä. Hän ei ikään kuin uskalla elää ja vaikuttaa siten kontrolloivasti myös muiden elämiin, koska muut terveet ihmiset ympärillä muistuttavat häntä itseään vain omista epävarmuuksista. Kaikesta huolimatta kuitenkin rakastan vanhempaani, hänellä on paljon hyviä ja huolehtivia puolia ja hän esim. auttaa minua monessa asiassa ja haluaa osallistua elämääni tällä tavoin mistä olen aina ollut erittäin kiitollinen.
Miten kestää tällaista suhdetta vanhempaan niin, ettei se vaikuttaisi omaan mielialaan tai itsetuntoon? Miten tuollaiseen negatiivisuuteen edes voisi vastata? Onko olemassa muuta keinoa, kuin ottaa vain etäisyyttä ja tavata tätä perheenjäsentä vain omien voimien rajoissa niin, ettei vietä liikaa aikaa yhdessä jos se tuntuu raskaalta? Mitenköhän näin voisi tehdä ilman, että siitä kuitenkin tuntee samalla jossain määrin aina huonoa omatuntoa? Kaipaisin kovasti vertaistukea ja neuvoja... Alan vasta nyt aikuisena ymmärtää kuinka syvästi tällaisessa perheessä kasvaminen onkaan vaikuttanut (esim. omaan ahdistuneisuuteen) henkisesti. Rakastan siis vanhempiani mutta en voi heidän seurassaan tämän asian vuoksi aina kovinkaan hyvin ja tunnen siitä syyllisyyttä ja surua. On niin turhauttavaa, kun haluaisi auttaa toista mutta on täysin kädetön tekemään toisen asenteen muuttamiseksi mitään. Puhuminen ei auta, sitä on kokeiltu vuosia. Henkinen sairastuminen on ikään kuin niin pitkällä ettei paluuta optimistiseksi ja terveeksi elämäniloiseksi ihmiseksi taida olla. Voin muuttaa vain itseäni ja omaa asennoitumistani asiaan, kun vain tietäisi miten se kannattaa tehdä.
Kommentit (9)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kokemusta. Olet aivan oikeassa, ainoa vaihtoehto on ottaa etäisyyttä. Ehkä sitten jonain päivänä on enemmän voimavaroja vanhempien kohtaamiseen, jos on päässyt ensin heistä kunnolla irti.
Sama. En ole nähnyt noin vuoteen. Tavallaan voin paremmin, mutta tuntuu että jotain tietysti puuttuu ja olen selityksen velkaa. Harjoittelen omien tunnelukkojen käsittelyä ja yritän huolehtia itsestäni. Tarkoitus kirjoittaa kirje ja kertoa kuinka kyseinen asenne on minuun vaikuttanut. En tiedä annanko. Näkemisen rajoittaminen on varmaankin pakollista. Menee välillä monta viikkoa palautua näkemisestä.
Jossain vaiheessa kävin väkisin, kuuntelin ja kuuntelin. Olin hiljaa tai otin kantaa, sama marina jatkuu. Patosin tunteita ja minusta tuli tosi vihainen. Tiedän että kovia ovat kokeneet, mutta niin on muutkin. Luulisi että silloin haluaisi nauttia iloisista asioista. Jäljillä olet valitettavasti. En ole vanhemman psykologi tai p a s k a kasa johon voi kaiken sonnan kaataa!!
Minä koen, että lähisukulaisten on pakko hoitaa ja kestää masentunutta tai muuten mt-ongelmaista.
Sen sijaan en ota mitään vastuuta skitsofreenikkokaveristani. Hänellä on oma perheensä. Ystävällinen toki hänelle yleensä olen, paitsi jos hän alkaa raivoten syytellä mua esim rikollisliigaan kuuluvaksi tms kahelia
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä koen, että lähisukulaisten on pakko hoitaa ja kestää masentunutta tai muuten mt-ongelmaista.
Sen sijaan en ota mitään vastuuta skitsofreenikkokaveristani. Hänellä on oma perheensä. Ystävällinen toki hänelle yleensä olen, paitsi jos hän alkaa raivoten syytellä mua esim rikollisliigaan kuuluvaksi tms kahelia
Ei ole. Masentunut vanhempi on usein jo pilannut lapsensa elämästä niin paljon, ettei ole mitään syytä antaa hänen pilata loppuakin. Vanhempi on vastuussa lapsestaan, eivät lapset vanhemmistaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä koen, että lähisukulaisten on pakko hoitaa ja kestää masentunutta tai muuten mt-ongelmaista.
Sen sijaan en ota mitään vastuuta skitsofreenikkokaveristani. Hänellä on oma perheensä. Ystävällinen toki hänelle yleensä olen, paitsi jos hän alkaa raivoten syytellä mua esim rikollisliigaan kuuluvaksi tms kahelia
Jaa, no mitäs jos se lähisukulainen onkin skitsofreenikko eikä masentunut? Ja entä otatko sitten vastuuta masentuneista kavereista? Kukaan toinen ihminen ei ole vastuussa toisen aikuisen mielenterveysongelmista, vaan nyt kysymys oli miten kestää masentunutta läheistä masentumatta hänen seurastaan myös itse. Masennus on myös siitä vähän monimutkainen sairaus, että se voi tottakai pitkittyä jos sairastunut itse ei tee sille yhtikäs mitään. Jos tällainen sukulainen ei itse hae apua, ei yritä kuntoutua ja on tavallaan luovuttanut, miksi sellaista olisi pakko kestää ja hoitaa vuodesta tai jopa vuosikymmenestä toiseen? Akuuttivaihe on eri asia, mutta tuntuu että toisille masentuneisuudesta tulee ikään kuin elämäntapa. Sitä vain aletaan vetämään muitakin samaan veneeseen sen sijaan että annettaisiin muiden auttaa itseä tai yritettäisiin itse auttaa itseä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa nähdä lyhyt aika kerrallaan. Mieluiten muualla kuin kotona. Itsetutkiskelua ja stressinhallintaa paaaaljon sinulle sopivin keinoin. Minulla on tarot kortit, kissoja ja meditoin, keskityn asioihin, ihmisiin joista olen kiitollinen ja tuo minulle hyvää. Omaatuntoa kolkuttaa teet miten hyvänsä, meillä on syyllistäminen ja iskoistettu todella syvälle... voit todellakin muuttaa vain itseäsi, keskity omiin voimavaroihin. Muuta kauemmas jos mahdollista, on vain yksi elämä.. Tsemppiä!
Eikö kellään ole vastaavaa kokemusta? Luulisi että Suomi on tunnelukkoisia masentuneita keski-ikäisiä täynnä... :(