Anorektikon äiti vastailee asiallisiin kysymyksiin.

Mistä huomasit, että lapsesi on anorektikko?

miten saitte lapsen vietyä lääkäriin. käsittääkseni anorektikot eivät itse myönnä ongelmaa olevankaan..

Ruoka ja syöminen alkoi täyttää koko elämän.

Tai sen välttely;-)

Minkä ikäisenä sairastui? Kuinka pahaksi on mennyt (sairaalassa? alin paino?)

t. kahden tyttären äiti, jolla on ollut lähipiirissä anoreksiaa ja siksi pohdiskellut asioita. Nämä eivät siis olleet mitään " syytösyrityksiä" , joten toivottavasti et ota niitä väärällä tavalla. Tsemppiä sinulle, tilanne on varmasti hankala!

Nuori tuli lääkäriin ihmeen helposti, muttei nähnyt ongelmaa muussa kuin meissä hysteerisissä aikuisissa.

kesti lähes kolme vuotta ennen kuin hän itse ymmärsi olevansa sairas.

Se kolme vuotta sisälsi kuitenkin kasi sairaalahoito jaksoa.

Sinnikkäästi taisteli asian myöntämistä vastaan.

Mikä tämän hetken tilanne?



Voimia!

Nyt tyttö on 17, sairas edelleen.

Pahimmillaan paino on ollut alle 38kg.



Ei ole koskaan ollut pullukka.



Meillä on syöty aina terveellisesti, olen ollut tarkka ravintoarvoista yms.

Lapsen sairastumisen myötä on alkanut pizza maistua.

Kai haluan osoittaa, etti siihen kuole.

alle kouluikäisenä. Vaikuttaisiko sinusta siltä, että lapsemme on riskiryhmässä, kun hän on nyt kuusi ja aina syönyt erittäin huonosti. Ei ikäänkuin saa nautintoa ruokailusta niin kuin ihmisen normaalisti pitäisi saada. (Näin sanoi kerran yksi lääkäri. Anoreksiasta en älynnyt silloin kysyä.)



Eli miten lapsesi söi alle kouluikäisenä ja miten muuten sairaus alkoi.

Siis kiltti, perfektionisti, suorittaja yms? Onko harrastuksia joissa sairaus ylsietä (baletti, voimistelu jne)?

Oma ystäväni sairastui yläasteaikana anoreksiaan ja vasta 20v saatiin sairaus kuriin. Nyt hän 25v ja odottaa esikoistaan. Olimme olleet parhaat ystävät alle kouluikäisestä ja todella raskaita vuosia saatiin läpi käydä sairauden myötä.

Oletteko ns samalla puolella ja ymmärtääkö mieskin ongelman?



Siskollani on ollut anoreksia myöskin, paha, ja joskus on tullut äitin kanssa juteltua asiasta.



Äitini sai yksin juosta siskon ja itsensä kanssa terapiassa, isä kävi vissiin kerran ja totesi turhaksi. Eristäytyi sitten itseensä ja töihin, teki kai omaa surutyötään sillä lailla, mutta samalla jätti äitin ja siskon oman onnensa nojaan.



Mua ja mun siskoa ei koskaan sisällytetty terapiaan, me jäimme ihan ulkopuolisiksi. Kuinka nykyään otetaan koko perhe huomioon terapiassa, vai otetaanko?



Otan osaa, ja toivotan voimia. Tuo on koko elämän kestävä taistelu.

Meidän tyttö oli aina kova syömään, rakasti ja arvosti hyvää ruokaa.

Liikunnallinen, ehkä siksi ei koskaan lihonnut.



Harrastuksina jalkapallo, koripallo ja uinti. Ei mikään balleriina tyyppi!



Suorittaja kyllä, mutta ei mikään " kiltti tyttö" .

Hänellä on aina ollut vahvat mielipiteet, eikä ole pelännyt niitä ilmaista.



Eli jotain perinteistä anorektikkoa ja jotain ihan muuta.



Kuten kaikilla tuntemillani anorektikoilla. Sairauden syyt ja ilmenemismuodot ovat hurjan yksilöllisiä.

Oman tyttäreni huomasin alkukesästä. Olin toki jo aikasemmin katsonut että onpa hoikistunut. Oli muualla töissä kaksi kuukautta ja kun palasi ihan säikähdin.

Aikani seurasin ja yksi myöhäinen ilta otin asian puheeksi. Hän myönsi sen ja tosi hyvin sain hänen tilaamaan lääkäriajan(tytär23).

Kävi lääkärissä, sai mielenterveys- ja unilääkkeitä sekä lähetteen mielenterveystoimistoon.

Nyt en taas ole pitkään aikaan häntä nähnyt, ehkä tulee tänä viikonlppulla, iloiselta ainakin puhelimessa kuulostanut.

Minä olen tosi paljon syyllistänyt itseäni ja voin ihan pahoin alkuun, ennenkuin otin asian puheeksi. Vaikeaa jotenkin silti vain katsoa, ehkä äiti on niin lähellä?

Meillä on huoli myös koulusta ja sen jatkumisesta, jos lapsi joutuu pitkälle sairaalajaksolle =(

Sai siihen luvan, jos vaan selviytyisi.

Ja hyvin selvisi. Koulu ei ole koskaan ollut mikään ongelma.

Luurangonlaihana, tuskin jaksaen hengittää, luki toiset kiinni.



Toinen jakso oli kesäaikaan.