Lue keskustelun säännöt.
Kuinka olet selvinnyt elämässäsi eteenpäin ilman tukiverkkoja ja rohkaisua?
05.01.2019 |
Kuinka moni teistä on joutunut selviämään elämässään yksin, ilman tukiverkkoja? Kuinka olet itse tämän kokenut, ja kuinka olet lopulta pärjännyt?
Olen itse pian 30-vuotias nainen ja elämäni on erinäisistä syistä ollut melko yksinäistä. Lapsuusoloni olivat ikävät vanhempien alkoholiongelmien vuoksi, jolloin joudun kasvattamaan itse itseäni. Sisaruksia tai läheisiä ystäviä minulla ei ole.
Olen kompuroinut elämässäni melko paljon, mutta enimmäkseen olen jäänyt asioiden suhteen kaiken ulkopuolelle. Olen kuitenkin saanut opiskeltua itselleni melko hyvän korkeakoulututkinnon, mutta siinä saavutukseni suurinpiirtein ovatkin. En ole kerennyt luomaan itselleni kummoistakaan työuraa, hankkimaan perhettä saati kerryttänyt lainkaan säästöjä. Nyt olen kuitenkin uusien asioiden äärellä. Edessäni on muutto n. 300 kilometrin päähän nykyisestä kotiseudustani sekä uusi työ, eli toisin sanoen täysin uusi alku. Mutta tämä kaikki hirvittää! Koetan rohkaista itse itseäni, koska ulkopuolelta en rohkaisua tule juurikaan saamaan. Tiedän, että asiat kyllä aina järjestyvät, mutta tällaisten suurien elämänmuutosten aikaan tunnen itseni hyvinkin epävarmaksi.
Haluaisinkin nyt siis kuulla, kuinka te olette selvinneet vastaavissa tilanteissa? Ja millaista elämänne on nyt?
Kommentit (14)
Jos yksikin helluntailainen kävelee vielä päin näköäni niin ammun sen aivot seinään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä. Mää näään monestii sen uneeen että mullla on muuija ja seiison katulampuun valoosssa postilaaatikollla. En tieeedä mihin se liitttyyyy.
katsokaa sitä kalanaamaa ja miettikää että teistä tulee pian samanlaisia jos jatkatte.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Mää näään monestii sen uneeen että mullla on muuija ja seiison katulampuun valoosssa postilaaatikollla. En tieeedä mihin se liitttyyyy.
Se postilaaatikko eiii liity siihen vaaan se on see valokeiiila jonka ympärilllä pimeys.
Minut kasvatti mummo ja pappa. Tulin kuitenkin tähän kaupunkiin vuonna 1972 maalta ja pääsin lukioon keskiarvolla 9,7.
Sen jälkeen kukaan ei kuitenkaan ohjannut minua oikeaan suuntaan vaan ajauduin erilaisiin työpaikkoihin pätkätöihin. Nyt kun katson elämääni niin hyvin kuitenkin olen pärjännyt, mutta pidin tärkeänä, että kaikilla lapsillani on hyvät ammatit ja opiskelivat ahkerasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Mää näään monestii sen uneeen että mullla on muuija ja seiison katulampuun valoosssa postilaaatikollla. En tieeedä mihin se liitttyyyy.
Se postilaaatikko eiii liity siihen vaaan se on see valokeiiila jonka ympärilllä pimeys.
Kylllä mä varmaan käsitän sen miksii seisoon siiinä. Se on varmaan see etttä turha odotttaa keneltäkäään mitäään ihmeelllistä. Kaiiikki on ihmisesssä itsesssään.
Tämäkin on tietenkin persoonakohtaista. Vanhempani eivät ryypänneet, mutta onneksi asuin toisella paikkakunnalla lapsen kanssa. Poistin väkivaltaisen känniääliön kotoani, joten elelimme lapsen kanssa kahden. Varsinkin lapsen asioissa olisin kaivannut jonkun tukea ja mahdollisuutta keskustella, läheisen ihmisen siis. Sekä vaikeissa että mukavissa tilanteissa. Murrosiän kuohuissa, ylioppilaaksi tulossa, yliopistoon pääsyssä. Näiden asioiden jakaminen vielä elossa olleen isäni kanssa ei olisi onnistunut, hän ei osannut puhua eikä mitenkään iloita, auttaa jne.
Työelämässä tunsin usein olevani väärin kohdeltu, ja olinkin. En osannut käsitellä asiaa kun ei ollut ketään läheistä, joka olisi tukenut ja voimistanut omanarvontuntoani. Tunsin itseni aina huonommaksi kuin muut. Joku outo ulkopuolisuuden tunne on minulla pysyvästi. Jossain vaiheessa hain hyväksyntää itseäni rikkovalla tavalla.
Olen siis sinua huomattavasti vanhempi. Toivoisin, että saat jostain apua ja/tai löydät sellaisen ihmissuhteen, joka ei vahingoittaisi sinua. Minulla oli tässäkin "huono säkä" nuorena. Yksin pärjääminen on tietenkin myös hienoa, mutta raskasta, useinkin. Liittyykö tämä nyt tähän, mutta ujona ihmisenä oli myös pakko lähteä yksin ulos, ja se halu lähteä oli aina suurempi kuin se pelko vieraiden ihmisten tapaamisesta. En tosin osannut etsiä mitään vakavampaa, koska pelkäsin, etten osaisi olla sellainen kuin pitäisi.
Toivon, että saat nuoremmilta kommentteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Periksiantamattomuudella. Ihmettelen kuitenkin miten ihmeessä vieläkin olen hengissä. Ai niin, kyllähän se jälkikasvu tuo motivaatiota.
Minulla on auttanut rukoilu ja siitä olen saanut syvän rauhan, tietäen että kaikki kyllä menee hyvin. Minun uskoni on vahva. On sitä kyllä koeteltu, kaikin mahdollisin keinoin. Mutta Jumala on auttajani. Siunausta ja kaikkea hyvää kaikille!
T. Hellari❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin on tietenkin persoonakohtaista. Vanhempani eivät ryypänneet, mutta onneksi asuin toisella paikkakunnalla lapsen kanssa. Poistin väkivaltaisen känniääliön kotoani, joten elelimme lapsen kanssa kahden. Varsinkin lapsen asioissa olisin kaivannut jonkun tukea ja mahdollisuutta keskustella, läheisen ihmisen siis. Sekä vaikeissa että mukavissa tilanteissa. Murrosiän kuohuissa, ylioppilaaksi tulossa, yliopistoon pääsyssä. Näiden asioiden jakaminen vielä elossa olleen isäni kanssa ei olisi onnistunut, hän ei osannut puhua eikä mitenkään iloita, auttaa jne.
Työelämässä tunsin usein olevani väärin kohdeltu, ja olinkin. En osannut käsitellä asiaa kun ei ollut ketään läheistä, joka olisi tukenut ja voimistanut omanarvontuntoani. Tunsin itseni aina huonommaksi kuin muut. Joku outo ulkopuolisuuden tunne on minulla pysyvästi. Jossain vaiheessa hain hyväksyntää itseäni rikkovalla tavalla.
Olen siis sinua huomattavasti vanhempi. Toivoisin, että saat jostain apua ja/tai löydät sellaisen ihmissuhteen, joka ei vahingoittaisi sinua. Minulla oli tässäkin "huono säkä" nuorena. Yksin pärjääminen on tietenkin myös hienoa, mutta raskasta, useinkin. Liittyykö tämä nyt tähän, mutta ujona ihmisenä oli myös pakko lähteä yksin ulos, ja se halu lähteä oli aina suurempi kuin se pelko vieraiden ihmisten tapaamisesta. En tosin osannut etsiä mitään vakavampaa, koska pelkäsin, etten osaisi olla sellainen kuin pitäisi.
Toivon, että saat nuoremmilta kommentteja.
Kiitos tästä! Ja kaipaan erityisesti myös teidän vanhempien ihmisten kommentteja. Koen jääneeni niin paljon paitsi omien vanhempien ohjauksesta, joten on kultaakin kalliimpaa saada näkökulmia sellaisilta itseäni ihmisiltä, jotka ovat ehkä eläneet jotakin vastaavaa läpi.
Todella surullista silti, että sinäkin olet joutunut kokemaan raskaita. Myös tuo ulkopuolisuuden ja huonommuuden tunne koskettaa itseänikin. Näiden tunteiden kanssa pyrin tekemään kovasti töitä. Myös tuo omanarvontunnon voimistaminen ja tukeminen olisi niin tärkeää, sen olen saanut itsekin huomata. Itseäni on aina moitittu tai tunteeni ovat lytätty, joten koetan kovasti löytää itsestäni niitä rohkaisunsanoja, vaikka hirveän herkästi sitä lähteekin moittimaan itseään. Monesti sitä ajattelee kovapäisesti, että kyllä minä pärjään yksinkin, vaikka tosiasiassa olisi niin tärkeää saada (ennenkaikkea henkistä) tukea myös muilta ihmisiltä. Ap
Pikkuhiljaa. Okei, muutto toiseen kaupungiin kertarysäyksellä ei ole pikkuhiljaa mutta tarkoitan henkisesti pikkuhiljaa. Esim. vaikka elämä muuttuu olosuhteiden "pakosta", niin mielen voi antaa pikkuhiljaa totutella tilanteeseen. Itselläni on muutokset ylipäätään jotenki hirveän vaikeita ja olenkin niitä osittain pyrkinyt viimeiseen asti välttämään. Olen samanikäinen ja olen myös joutunut oikeastaan koko elämäni pärjäämään tunteiden ja asioiden kanssa yksin. Ympärillä on ollut ihmisiä mutta niille, joille olisi voinut avautua, ei ole pystynyt. Ja taas vanhemmilta on saanut lyttäystä, joka on pakottanut pärjäämään yksin.
Ajattelen aina vaikean paikan tullen kaikkia onnistuneita aiempia hetkiä elämässäni. Tällä saa aina ainakin hetkittäin voimaa. Yritän myös olla vaatimatta itseltäni liikaa mutta pyrin tekemään aina vähän enemmän kuin mitä edellisellä vastaavalla kerralla olen tehnyt. Esim. opiskelen nyt maisteriopintoja mutta asun toisella paikkakunnalla, joten käyn lähinnä vain tenteissä ja pakollisilla luennoilla. Jännitin esim. täysin vieraiden (luennolla tapaamieni) ihmisten kanssa syömään menemistä. Menin kuitenkin ja seuraavalla kerralla mietin tätä edellistä "onnistumista." Hah, kuulostaa säälittävältä. Mutta itselläni toimii tai ainakin toimi.
Pahin virhe mitä voi tehdä on verrata itseään muihin. Aina löytää "parempia" ja menestyneempiä ihmisiä. Mieti niitä asioita, jotka sulla on hyvin ja pyri niiden kautta vahvistamaan itseluottamusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa. Okei, muutto toiseen kaupungiin kertarysäyksellä ei ole pikkuhiljaa mutta tarkoitan henkisesti pikkuhiljaa. Esim. vaikka elämä muuttuu olosuhteiden "pakosta", niin mielen voi antaa pikkuhiljaa totutella tilanteeseen. Itselläni on muutokset ylipäätään jotenki hirveän vaikeita ja olenkin niitä osittain pyrkinyt viimeiseen asti välttämään. Olen samanikäinen ja olen myös joutunut oikeastaan koko elämäni pärjäämään tunteiden ja asioiden kanssa yksin. Ympärillä on ollut ihmisiä mutta niille, joille olisi voinut avautua, ei ole pystynyt. Ja taas vanhemmilta on saanut lyttäystä, joka on pakottanut pärjäämään yksin.
Ajattelen aina vaikean paikan tullen kaikkia onnistuneita aiempia hetkiä elämässäni. Tällä saa aina ainakin hetkittäin voimaa. Yritän myös olla vaatimatta itseltäni liikaa mutta pyrin tekemään aina vähän enemmän kuin mitä edellisellä vastaavalla kerralla olen tehnyt. Esim. opiskelen nyt maisteriopintoja mutta asun toisella paikkakunnalla, joten käyn lähinnä vain tenteissä ja pakollisilla luennoilla. Jännitin esim. täysin vieraiden (luennolla tapaamieni) ihmisten kanssa syömään menemistä. Menin kuitenkin ja seuraavalla kerralla mietin tätä edellistä "onnistumista." Hah, kuulostaa säälittävältä. Mutta itselläni toimii tai ainakin toimi.
Pahin virhe mitä voi tehdä on verrata itseään muihin. Aina löytää "parempia" ja menestyneempiä ihmisiä. Mieti niitä asioita, jotka sulla on hyvin ja pyri niiden kautta vahvistamaan itseluottamusta.
Kiitos rohkaisusta! Pystyn samaistumaan todella paljon kirjoitukseesi. Ja ei itseasiassa kuulosta lainkaan säälittävältä tuo, mitä kirjoitit noista pienistä onnistumisista esim. lounasseuran suhteen. Itsekin jännitän kovasti ihmisten seurassa olemista, joten tuollainen ajattelu auttaa varmasti eteenpäin, aion muistaa tämän itsekin seuraavalla kerralla. :)
Tuo "henkisesti pikkuhiljaa" on myös tärkeä muistutus. Monesti vaadin itseltäni aivan liikaa nimenomaan tunnetasolla, vaikka oma pää on selkeästi hyvin hitaasti mukautuvaa sorttia. Täytyisi muistaa antaa itsellensä aikaa selvitä henkisesti muutostilanteista. Mutta kiitos paljon hyvistä ajatuksistasi! Ja kovasti tsemppiä maisteriopintoihin!
tahdon voimalla