Miten te äidit olette saaneet pidettyä kiinni omasta elämästänne?

Sanomalla suoraan että en ole kotitalous, lastenhoito tai seksi orja

Ihan hyvin olen saanut pidettyä omasta elämästä kiinni. Muista, että myös se lapsi on mitä suurimmassa määrin omaa elämää. Toki silloin, kun lapset ovat olleet pieniä, omaa aikaa on ollut vähemmän, mutta kyllä se sitten lisääntyy, kun ne kasvavat. Sekin pitää hyävksyä, että ihan pienen kanssa elämä on enimmäkseen sitä ympärivuorokautista huolenpitoa. Se on se vaihe elämästä, muunlaisiakin tulee.

Koita muistaa että lapsen tulo muuttaa elämää väkisinkin. Sun tärkeysjärjestys muuttuu. Sinä muutut. Jossain vaiheessa huomaat mikä on tärkeetä "omaa elämää" ja huomaat että sille löytyy aikaa.

Oli rankkaa, täytyy myöntää. En pitänyt aina rajojani, ja ajoittain olin siitä katkera. Nyt olen 45, lapset aikuisia ja omillaan, minä takaisin yliopistossa. Hetkeäkään ei ole ikävä lapsiarkea, mutta en kadukaan.

Jos hankit koiran, niin joudutko luopumaan jostain? Jos hankit rakastajan, niin joudutko luopumaan jostain? Jos vaihdat työpaikkaa, niin joudutko luopumaan jostain? Ja saatko näissä muutoksissa tilalle jotain sellaista, mitä sinulla ei ennen ollut?

Miksi lapsen tulo perheeseen olisi asia, joka ei muuta mitään? Kun saat jotain, luovut samalla jostain muusta. Kun saavutat unelmasi, se ei ole enää saavuttamaton unelma, mutta tuskin mietit, että nyt elämä on pilalla, kun tätä ei voi enää tavoitella.

Lapsi muuttaa koko elämän.

Vierailija kirjoitti:

Jos hankit koiran, niin joudutko luopumaan jostain? Jos hankit rakastajan, niin joudutko luopumaan jostain? Jos vaihdat työpaikkaa, niin joudutko luopumaan jostain? Ja saatko näissä muutoksissa tilalle jotain sellaista, mitä sinulla ei ennen ollut?

Miksi lapsen tulo perheeseen olisi asia, joka ei muuta mitään? Kun saat jotain, luovut samalla jostain muusta. Kun saavutat unelmasi, se ei ole enää saavuttamaton unelma, mutta tuskin mietit, että nyt elämä on pilalla, kun tätä ei voi enää tavoitella.

Totta tämäkin, mutta nykyisin on jo (onneksi) luvallista sanoa ääneen, etteivät ne lapset ja etenkään perhe ole mitään autuaaksi tekeviä asioita. On hyvä harkita ovatko ne edes itselle sopivia ja käypäisiä elämisen muotoja. Ja katuakin saa, moni keski-ikäinen ystävätterini sanoo suoraan, ettei olisi koskaan hankkinut lapsia näin jälkikäteen ajateltuna. Nykyisessä maailmassa se on erittäin hyvä päätös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hankit koiran, niin joudutko luopumaan jostain? Jos hankit rakastajan, niin joudutko luopumaan jostain? Jos vaihdat työpaikkaa, niin joudutko luopumaan jostain? Ja saatko näissä muutoksissa tilalle jotain sellaista, mitä sinulla ei ennen ollut?

Miksi lapsen tulo perheeseen olisi asia, joka ei muuta mitään? Kun saat jotain, luovut samalla jostain muusta. Kun saavutat unelmasi, se ei ole enää saavuttamaton unelma, mutta tuskin mietit, että nyt elämä on pilalla, kun tätä ei voi enää tavoitella.

Totta tämäkin, mutta nykyisin on jo (onneksi) luvallista sanoa ääneen, etteivät ne lapset ja etenkään perhe ole mitään autuaaksi tekeviä asioita. On hyvä harkita ovatko ne edes itselle sopivia ja käypäisiä elämisen muotoja. Ja katuakin saa, moni keski-ikäinen ystävätterini sanoo suoraan, ettei olisi koskaan hankkinut lapsia näin jälkikäteen ajateltuna. Nykyisessä maailmassa se on erittäin hyvä päätös.

Aloittaja nyt kuitenkin on raskaana, joten eivätköhän nämä vastaukset ole tähdätty siihen tilanteeseen, eikä miksikään yleiseksi elämänohjeeksi.

Lue lisää ja kuuntele tarkalla korvalla niitä lauhutarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos hankit koiran, niin joudutko luopumaan jostain? Jos hankit rakastajan, niin joudutko luopumaan jostain? Jos vaihdat työpaikkaa, niin joudutko luopumaan jostain? Ja saatko näissä muutoksissa tilalle jotain sellaista, mitä sinulla ei ennen ollut?

Miksi lapsen tulo perheeseen olisi asia, joka ei muuta mitään? Kun saat jotain, luovut samalla jostain muusta. Kun saavutat unelmasi, se ei ole enää saavuttamaton unelma, mutta tuskin mietit, että nyt elämä on pilalla, kun tätä ei voi enää tavoitella.

Totta tämäkin, mutta nykyisin on jo (onneksi) luvallista sanoa ääneen, etteivät ne lapset ja etenkään perhe ole mitään autuaaksi tekeviä asioita. On hyvä harkita ovatko ne edes itselle sopivia ja käypäisiä elämisen muotoja. Ja katuakin saa, moni keski-ikäinen ystävätterini sanoo suoraan, ettei olisi koskaan hankkinut lapsia näin jälkikäteen ajateltuna. Nykyisessä maailmassa se on erittäin hyvä päätös.

MInulla taas moni keski-ikäinen ystävä on sanonut, että lapset ovat parasta, mitä elämässään on ikinä tapahtunut, vaikka heillä olisi miten loistava ura tai kiinnostava elämä. Kaikille lapset ja perhe ei sovi, mutta aika lailla outoa on ajatella niin, että elämään tulee aivan uusi ihminen, mutta yhtään mikään ei sitten saa muuttua. Emmehän me niin ajattele uusiin ystäviin tutustuessammekaan.

Vierailija kirjoitti:

Lue lisää ja kuuntele tarkalla korvalla niitä lauhutarinoita.

Miksi?

Sinulla on aivan väärä ajatusmalli, kun mietit jo ennen lapsen syntymää, miten voit edelleen käydä neljä kertaa viikossa salilla ja miten löydät omaa aikaa ilman lasta. Sinun tulisi asennoitua siihen, että ensimmäisen vuoden ajan ainakin se lapsi on se asia, jolle omistat suurimman osan ajastasi. Sitä mukaan kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy, saat sitä omaa aikaa enemmän. On ihan älytöntä edes miettiä, miten pääsisi livistämään kotoa ilman vauvaa. Kyllä sinä pääset harrastamaan ilman vauvaakin, mutta entisen neljän kerran sijaan puhutaan 0-2 kerrasta viikossa. Kun lapsi alkaa olla leikki-ikäinen, voit jo kuvitella pääseväsi 4x viikossa salille.

OLen jo pitkään etsinyt miesystävää, joka osaisi toimia siten kuin pitää eli olisi olemassa silloin, kun se minun elämääni sopii. En halua luopua mistään, mutta mies olisi kiva lisä elämässä. Miksi kenellekään ei sovi se, että olisi käytettävissäni silloin, kun minulla on hänelle aikaa eli esim. maanantaina aamulla jumpan jälkeen klo 7-7.30 kävelisi kanssani töihin. Haluan pitää kiinni omasta elämästäni, onko se muka liikaa vaadittu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue lisää ja kuuntele tarkalla korvalla niitä lauhutarinoita.

Miksi?

  Koska oot niin tyhmä! Sori mutta narinas suututtaa.

Joko teet niitä sun omia juttuja vauvan kanssa tai sitten joku muu on silloin vauvan kanssa. Yleensä ongelma on se, että kukaan muu ei halua olla vauvan kanssa.

Mummo vakuuttelee, että auttaa kyllä, mutta käytännössä kerta kuukaudessa on yhtä tyhjän kanssa. Isä sanoo hoitavansa vauvaa ilman muuta. Mutta käytännössä isä ei tule luopumaan neljästä salivuorostaan, joten enemmän puheen tasolle jää auttamislupaukset.

Jos teillä jotenkin paremmin loksahtaa, niin olet poikkeuksellisen onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue lisää ja kuuntele tarkalla korvalla niitä lauhutarinoita.

Miksi?

  Koska oot niin tyhmä! Sori mutta narinas suututtaa.

Minä olen tyhmä? Olen viestien nro 2 ja 8 kirjoittaja.

Ensinnäkin, yritä hyväksyä että vauvavuosi voi olla sellainen ettet pahemmin omissa menoissa huitele. Toki riippuu imetätkö, huoliiko vauva pulloa yms. Mutta kunhan vauva kasvaa taaperoksi ja alusta asti pidät huolen että isä osallistuu myös, niin kyllä omaakin elämää taas on. Ehkä ei neljää kertaa viikossa, mutta kuitenkin. Kahden lapsen kokemuksella sanoisin että kunhan lapsi täyttää kolme, kaikki helpottuu kun lapsesta tulee omatoimisempi. Ja meillä on kuitenkin lapset menneet hoitoon 1,5-vuotiaina joten onhan ne hoitopäivätyöpäivärumbat olleet aika rasittavia. Asenteesta on moni asia kiinni. Jos teillä on turvaverkkoja niin huolehtikaa myös parisuhteesta, se on myös tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Joko teet niitä sun omia juttuja vauvan kanssa tai sitten joku muu on silloin vauvan kanssa. Yleensä ongelma on se, että kukaan muu ei halua olla vauvan kanssa.

Mummo vakuuttelee, että auttaa kyllä, mutta käytännössä kerta kuukaudessa on yhtä tyhjän kanssa. Isä sanoo hoitavansa vauvaa ilman muuta. Mutta käytännössä isä ei tule luopumaan neljästä salivuorostaan, joten enemmän puheen tasolle jää auttamislupaukset.

Jos teillä jotenkin paremmin loksahtaa, niin olet poikkeuksellisen onnekas.

Meidän perheessä on kyllä ollut alusta asti selvää, että mies on ihan samalla tavalla lasten vanhempi kuin minäkin, eikä mikään apu-ukko, joka auttelee minua lastenhoidossa. Toki vauva-aikana imetys luo väkisinkin tilannetta, jossa äiti on sidottu vauvaan ja toisin päin, mutta jättää se silti isällekin paljon mahdollisuuksia hoitaa vauvaa. 

Sanoisin näin, että riippuu sekä vauvasta että vanhemmista, miten onnistuu. Jos vauva on hyvin vaativa, tarvitset enemmän sitkeyttä, jaksamista ja positiivista asennetta, että onnistut yhdistämään vauva-arjen ja oman/parisuhdeajan. Jos olet luonteeltasi enemmän edellä mainittua, on onnistuminen todennäköisempää.

Hyvin olen saanut pidettyä omasta elämästäni kiinni; isä on ”hoitanut” lasta alusta saakka tasapuolisesti ja ollut myös puoli vuotta vanhempainvapaalla minun palatessani töihin - olen siis voinut halutessani harrastaa, nähdä ystäviä ja reissata. Sama myös toisinpäin. Olemme myös matkustelleet perheenä. Kahdenkeskistä aikaa puolison voisi viettää ehkä useammin, mutta parisuhde voi silti hyvin.

Meille oli jo odotusaikana selvää, että lapsen syntymänkin jälkeen myös muu elämä jatkuu. Lähipiiriä katsoessa olenkin huomannut, että monesti äidiltä jää omat menot väliin siksi, ettei hän raskikaan jättää lasta hoitoon tai edes kotiin isän kanssa, koska he jostakin syystä ajattelevat ettei kukaan muu osaisi hoitaa lasta ainakaan yhtä hyvin kuin itse. Minun vinkkini onkin, että on hyvä jakaa vastuuta lapsen isän kanssa heti alusta saakka lapsen perushoidosta alkaen ja keskustella asiasta kunnolla jo ennen lapsen syntymää. Minun perusajatukseni onkin ollut, että isä on ihan yhtä hyvä hoitaja lapselle kuin minä - vaikka tekeekin asiat omalla tavallaan. On varmasti vaikea ottaa myöhemminkään omaa aikaa, jos itse on ainoa joka on lasta hoitanut ensimmäiset vuodet.