Lue keskustelun säännöt.
Läheisten kuoleman tullessa luonnollisen ajankohtaiseksi.
01.01.2019 |
Olen nelikymppinen. Isoisät kuoli molemmat ollessani alle kouluikäinen, ei ole hirveästi muistoja. Toista isoäitiä en koskaan ole tavannutkaan, toinen kuoli joku vuosi sitten 98-vuotiaana, "valmiina" luonnollisen kuoleman. Muuten minulta ei ole kuollut läheisiä. Tällä hetkellä tilanne on, että isäni on sairas ja sen kunto ei tule enää kestämään kauaa. Isä on 71 eli ei sinänsä vielä ns. vanhakaan. Äitini serkku, mulle läheinen, sairastaa syöpää eikä ennusteita ole paranemisesta. Hänellä on jo ikää sinänsä. Kaverilla on syöpä, ja minä luulen ettei hän tule selviämään, vaikka yrittää olla tosi positiivinen. Suvun vanhuksilla alkaa olla ikää, ja luonnostaan tippunevat pois yksi kerrallaan. Ex-appiukko, lasteni ukki, elää jo jatkoajan jatkoajalla sairautensa kanssa.
Kyllä mä tiedän, että kuolema on luonnollinen osa elämää, ja tässä vaiheessa se vaan alkaa, läheiset lähtee pikku hiljaa jokainen, jos siis saadaan mennä ns. luonnollisessa järjestyksessä. Mutta kun mulla ei ole kokemusta tästä... Pelottaa, myönnän. Tältä vuodelta odotan, kuka kolmesta lähtee ensin, iskä, lasten ukki vai äidin serkku. Vai kaveri, no ei hän kuulu lähimpiin ystäviin, mutta silti. Miten selviän? Tiedän, typerä kysymys, ihmiset ennenkin on selvinneet ja minulla tässä ei taida suurin taakka olla kuitenkaan.
Kommentit (6)
No, sitten kun minun vanhukset kuolee niin olenkin täysin yksin montakymmentä vuotta. Ei kiinnosta yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen ajatellut kuolemaa ja olen ottanut vastaan Jeesuksen elämääni. Jos sinä suullasi tunnustat jeesuksen herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut.
Lue mitä uusi testamentti sanoo jeesuksesta ja hänen sanansa myös.
Samoja asioita käyn läpi tässä suht saman ikäisenä. Yksi kerrallaan läheisiä lähtee, jokainen vuorollaan. Isoisoäiti ensin, pian isovanhemmat menneet, vanhemmatkin. Jäljelle jäävät nuoremmat sukulaiset jos järjestyksessä mennään, omia lapsia ei ole. Onkohan se tämä ikä milloin asiat iskee tajuntaan, kun itsekään ei ole enää nuori. Aika monen kuoleman kohdattuani muistelen isomummin surua 95-vuotiaana kaikki ystävänsä menettäneenä. Ei sekään kivaa ole. Mutta voi näihin asioihin varautua. Jokainen kuolema on kamalaa, mutta toisaalta auttaa ymmärtämään ja ahdistus hieman lievenee. Lopulta sitten oma vuoro. Elämä on äkkiä ohi.
Mies kuoli muutama vuosi sitten ja nyt isän loppua odotellaan lähipäivinä.
Usko tai älä, niin sinä selviät.'
Kuolema on tapahtuma, jolle me emme vaan voi mitään. Surun kanssa eläminen on se haasteellisin osuus ja josta meillä ei oikein saisi puhua. Se pitäisi suorittaa nopeasti pois ja puolessa vuodessa olla jo elämässä kiinni. Kuitenkaan se ei niin mene.
Kun mieheni kuoli katosi minulta ajantaju useammaksi kuukaudeksi ja vain tiesin hengittäväni, käveleväni ja tottuvani miehen poismenoon minuutti kerrallaan. Tein asiat kuin robotti, enkä muista siitä ajasta oikein mitään. Ihmiset sanovat minun toimineen järkevästi ja loogisesti. Omasta mielestäni olin eksynyt sumuiseen suruun kaulaani myöten helvetin suohon, josta en päässyt pois.
Kuitenkin aika parantaa. Se on ärsyttävämn kliseinen sanonta, mutta niin se vain on. Puolitoista vuotta ja tajusin nauttivani helteisestä kesästä, uimisesta ja miten aurinko kuivatti märkää ihoani. Suru löysi paikkansa minussa ja suostuin elämään sen kanssa. Se kulkee sujuvasti mukana, mutta ei estä minua jatkamasta matkaani.
Olen saanut apua puhumisesta, vertaistuesta ja kirjoittamisesta.
Nyt isäni lähtee. Hän on väsynyt ja elänyt pitkän elämän. Toivon hänelle lempeää kuolemaa. Minä en enää pelkää kuolemaa. En isän saati itseni puolesta. Saati muidenkaan.
Suru on opettanut minulle niin paljon, myös viisaita asioita ja kasvattanut minusta rohkean ihmisen. Uskon, että velvollisuuteni edesmenneitä kohtaan on nimenomaan löytää hyvä suru ja niin myös kunnioittaa minulle rakkaiden ihmisten elämää sekä vaikutusta minun elämässäni.
Toivon, että tutustuisit kuolemaan ja juttelisit nimenomaan vaikean surun läpikäyneiden ihmisten kanssa. Voit löytää paljon vastauksia pelkoosi ja miten sen saat hallintaasi.
Me synnymme iloitsemaan ja suremaan. Suremiseen kuuluu usein menettäminen, mutta sen me usein unohdamme ja kiellämme. Olet vahva pohtiessasi kuolemaa. Se on myös elämää ja aitoa elämistä.
Elämä alkaa ja loppuu. Kumpikin ovat yhtä luonnollisia.
Mieti, mikä asiassa eniten ahdistaa ja sitten alat työstää tuota tunnetta jo etukäteen. Eli esim. millaisia tunteita kuolema herättää ja sitten purat niitä tunteita ikään kuin osiin. Lisäksi voit tutustua ihan konkreettisiin asioihin kuten erilaisiin hautajaisjärjestelyihin (tuhkaus, hautaus), mitä tehdään ensi kun henkilö kuolee: mihin pitää ilmoitella, mistä saa hauatusluvan jne. Siten kaikki eivät rysähdä kerralla niskaan kun kuolema tapahtuu.