Mistähän senkin muka tietää, ettei kannata enää edes yrittää suhteessa

Oletko itse muuttunut? Aina kun tulee olo, että kaikki ongelmat johtuvat muista, niin pitäisi pysähtyä miettimään olisiko se sittenkin omaa syytä. Parisuhteessa tällainen projisointi on hyvin tavallista. Oma exäni syytti minua masennuksesta, vaikka oikeasti hänen lähipiirissään oli tapahtunut niin isoja asioita, että hänen ahdistus oli tarttunut minuun. Eikä häntä tietenkään kiinnostanut kuulla mistä masennukseni johtui. Syytti ja syyllisti vain.

Erään kaverin mies sairastui hieman yli nelikymppisenä otsalohkondementiaan https://www.studio55.fi/terveys/article/otsalohkodementiaan-sairastutaa… ja koko persoonallisuus muuttui. Erohan siitä tuli kun aluksi kukaan ei osannut epäillä sairautta. Mies kuoli muutaman vuoden kuluttua.

Tietäjät tietää. Tuskin sitä kukaan ulkopuolinen voi sanoa, mikä on riittävän varma merkki. Jokaisen oma asiahan se on; omat tunteet, arvot, järkeilyt ja päätelmät sen määräävät. Lähtökohdat ovat kaikilla erilaiset. 

Itse havaitsin noin vuosi sitten, että useamman vuoden jatkuneet alati syvenevät vaikeudet ovat tasolla, jota en enää kestä, että tämä ei ole normaalia eikä siedettävää, että jonkin on muututtava isosti tai lysti loppuu. Puolison toiminta oli pidempään ollut sellaista, sanoisinko hajottavaa, ja itse olin se, jonka piti kestää ja kantaa. Ottaa asiaton, vihainen, harvoin mutta joskus jopa väkivaltainen purkautuminen vastaan, imeä kaikki viha ja kiukku ja käsitellä se hänen puoelstaan. Hänellä on omia ongelmiaan ja ehkä osin niiden, osin yleisten syiden vuoksi parisuhteessammekin jo pitkään ollut isoja ongelmia. Havahduin siihen, että minulla on jatkuva paha olo ja ahdistus ja pelkään suorastaan kotona hänen läsnäollessaan olla oma itseni, enkä ollut enää aikoihin ollutkaan, aloin pitää asioita sisälläni riidan välttämiseksi ja se taas alkoi ahdistaa lisää.

Aloin havaita oireita oman jaksamiseni rajojen suhteen, en enää oikein toiminut täysillä; aloitekyky mielialat, yhä useammin turvautuminen alkoholiin mielialan lääkitsijänä, painonnousu siihen liittyvine lohtumässäyksineenm kaikkea sellaista. Aavistelin, että oma terveyteni, ehkä mielenterveytenikin voi olla vaarassa, ja sitten voi käydä kauheita, kun tähän asti olin ollut se kantava ja koossapitävä voima, joka kestää kaiken pa5kan. Lapsetkin kärsivät riidoista ja huonosta ilmapiiristä ja epäsuoremmin kommunikaation puutteesta johtuvasta jatkuvasta sekoilusta ihan arkiasioidenkin kanssa. Ja puolison jatkuvasta huonosta käytöksestä ylipäänsä. 

Kuukausia tutkin tunteitani ja selvittelin asiaa lähinnä itsekseni, koska puolisosta ei moiseen ollut, yrityksistä huolimatta. Kun asia alkoi olla käsitelty, ensin hieman kauhukseni oivalsin käyneeni läpi eroprosessia eri vaiheineen. Viha, turtuminen, suru, hyväksyntä, kaikki. Lopputuloksena totesin, että en rakasta häntä enää, eikä hän minua. Kaikki oli loppu. Tietysti klassiset talot, lapset ja muu sitoutuminen ja vastuuntunto painoi vielä vaakakupissa. Yritimme vielä "viimeisen" kerran kesän mittaan herätellä tunteitamme ja korjata välisiämme ongelmia. Se taisi johtaa lopulta vain pahempaan, kun mukaan tuli epäonnistumisen tunne siitä, että sekin yritys meni mönkään. Syksyllä iski sitten todella akuutti parisuhdekriisi jossa tapeltiin ja toisaalta käsiteltiin kaikkia asioita lopultakin pohjamutia myöten yhdessä. Oli draamaa kerrakseen. Sen aikana/seurauksena alettiin viimein ihan rationaalisestikin pohtia eroamista järjestelyineen ja vaihtoehtoineen. Päätettiin vielä toisesta viimeisestä mahdollisuudesta, eli ottaa aikalisä vuodenvaihteen yli erinäisistä käytännön rasitteistakin johtuen ja että saataisiin nyt kaikille kiireinen loppuvuosi entisin asetuksin läpi ja lapsille kiva perhejoulu - ehkä viimeinen tämän muotoinen. Mutta eiköhän se ole tässä.

Kumpikin alkaa olla, omasta näkökulmastaan, hyväksynyt, että tämä ei toimi eikä voi jatkua. Tietyt perusristiriidat ovat liian ankaria sovitettavaksi yhteen kaiken käytännön elämän vaativuuden kanssa ja kun ei rakasta niin ei, ja kun arki on liian täynnä negatiivisia tunteita kummallakin, niin ei siinä mitään järkeä ole kenenkään kannalta. Eli sen sitten tietää kyllä kuitenkin. Meillä minä olen tiennyt pidempään, mutta toivoakseni ja olettaakseni tämä menee nyt niin, että saadaan suhteellisen sopuisa ja järkevä ero aikaan yhteisymmärryksessä niin, että kumpikaan ei koe tulleensa jätetyksi eikä joudu shokkitilassa ypöyksin sulattelemaan kaikkea sitä raskasta, jota olemme käsitelleetkin jo paljon. 

Helppoa: Sitten kun toinen tai molemmat ei jaksa/halua/osaa/tajua enää yrittää. Silloin on turha piiskata kuollutta hevosta.