Jatkuva huonommuuden tunne

Onko muilla samaa? Itse olen jo 40 vuotias, mutta edelleen koen niin suurta huonommuuden tunnetta kaikesta, että olen sen vuoksi jopa ajatellut lapseni (3 v)

adoptioon antamista. Kun hän oli vauva, en edes uskaltanut pitää sylissä kunnolla ja annoin hänet aina muille sillä koin että olen niin huono ettei lapsi halua olla sylissäni. Huonommuuden tunteen takia on katkennut kaksi avoliittoa, olen jättänyt työpaikkani ja opintoni.En uskalla sanoa sitä ääneen, esitän asian niin etten ole kiinnostunut (esimerkiksi opinnoista).

Nyt olen työtön, köyhä, avioeron partaalla (miehelläni on asperger) ja sen ikäinen etten voi saada lisää lapsia. Lapseni on yksinäinen sillä olen katkaissut välit ystäviini, koin ettei kukaan halua olla näin huonon ihmisen ystävä. Sama käynyt sukulaisten kanssa.Turha kai sanoa etten mielestäni kelpaa mihinkään työpaikkaan joten en edes yritä hakea töitä. Toisaalta olen tehnyt vaativiakin työtehtäviä ulkomaillakin. Tunnen vain, että kaikki mihin kosken muuttuu huonoksi. Jos pääsen johonkin opiskelemaan, se muuttuu huonoksi, töihin, sekin on huono työpaikka jne. Onneksi lapseni olen onnistunut pitämään erossa tuosta, ja hän on mielestäni täydellinen, vaikka en häntä omasta mielestäni ansaitse.

Tämä tunne on seurannut lapsesta asti, muistan hävenneeni itsenäni ja kotiani jo 6 vuotiaana. Terapiassa olen käynyt mutta jotenkin terapeutti ei ole minua uskonut, osaan esittää sosiaalista ja olen ok näköinen lisäksi olen tehnyt sellaisia asioita elämässäni mistä ei kaikki selviä, joten ulkoisesti voi vaikuttaa siltä että en noin voi tuntea.

Epäilen olevani seksuaalisesti hyväksikäytetty lapsena, joitain muistoja on. Isäpuoleni oli alkoholisti, joka yritti murentaa itsetuntoani ihan tietoisesti esim, istuttamalla peilin edessä ja sanomalla kuinka ruma olen ja käskemällä toistaa samaa useaan kertaan. Olin silloin alakouluikäinen. Huonomuuden tunteet siis alkoivat jo ennen tuota, toki tiedän isäpuoleni halveksineen ja haukkuneen minua 3 vuotiaasta asti kun alkoi olemaan äitini kanssa.

En jaksa lapsuudestani enempää raportoida, mutta onko muita jotka olette luopuneet kaikesta huonommuuden tunteen takia ja oletteko selvinneet? Miten?Onko minulla mitään toivoa? Terapiaan ei ole varaa.