Teini on masentunut, on ollut välillä osastolla hoidossa ja välillä kotona

No kuulostaa kyllä itsekkäältä teiniltä kun ei halua ottaa vastaan apua. Onko pidetty lapsena rajat vai annettu aina kaikissa asioissa periksi?

Meiltä sammuisi valot ja menisi ovikello rikki hyvin nopeasti.

Teini on vaan laiska ja isoisä oikeassa, liikkua pitäisi.

Syöpäpotilaatkin ovat vain laiskoja ja itsekkäitä kun eivät lähde paranemaan ylös, ulos ja lenkille.

Onpa painostavaa. Voisiko isoisälle keksiä jonkin keinon auttaa, kun haluaisi mutta keinot vain ovat väärät? Jos vaikka vain kävisi teillä ja lukisi päivän sanomalehteä tai puuhastelisi muuten omiaan. Teinin pitäisi saada olla rauhassa itsekseen mutta jos pelkkä isoisän läsnäolo lämmittäisi.

Ongelma masennuksessa usein on, että se ei parane pelkästään kotona ollessa. Itseasiassa se voi entisestään passivoida enemmän, jos teinin annetaan olla vain kotona tietokoneella/kännykällä yömyöhään. 

Olen ollut samassa tilanteessa teininä kuin sinun lapsesi ja isoisän toiminta kuulostaa hyvältä. Oikeasti tekee hyvää kun saa ja joutuu tekemään asioita masennuksesta huolimatta.

Myöhemmin lapsesi muistaa, että isoisä rakasti häntä ja yritti parhaansa auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Syöpäpotilaatkin ovat vain laiskoja ja itsekkäitä kun eivät lähde paranemaan ylös, ulos ja lenkille.

No syöpä onkin vähän eri asia. Sitä ei yritetä hoitaa normaalilla elämänrytmillä, toisin kuin masennusta.

Voisiko yrittää saada isovanhemman mukaan hoitopalaveriin/ tapaamaan terapeuttia jolloin saisi ammattilaisen suusta neuvoja miten voi auttaa?

Voisiko yrittää että isovanhempi vaikka lukisi ääneen jotain kirjaa teinille, siinä tulisi läsnäoloa. Yrittäkää löytää joku kompromissi, lähipiirin apu on teidän koko perheelle tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut samassa tilanteessa teininä kuin sinun lapsesi ja isoisän toiminta kuulostaa hyvältä. Oikeasti tekee hyvää kun saa ja joutuu tekemään asioita masennuksesta huolimatta.

Myöhemmin lapsesi muistaa, että isoisä rakasti häntä ja yritti parhaansa auttaa.

Olen samaa mieltä. Vaikka teini ei ehkä jaksa ottaa apua vastaan, niin ainakin isoisä on yrittänyt.

Omat vanhempani vain antoivat minun olla nuorena kun itse sairastuin. Kaikki tuntuivat kuin vain unohtavan minut enkä sairaana edes osannut hakea apua. Tottakai olin vielä addiktoitunut nettiin ja sen maailmaan, niin päivät meni tietokoneella.

Vierailija kirjoitti:

Teini on vaan laiska ja isoisä oikeassa, liikkua pitäisi.

Liikunta on nyt toissijainen asia, riittää että hengittää tällä hetkellä. Joulu osastolla on enemmän kuin todennäköinen.

Meidänkin 11-vuotias oli viikon pois koulusta ja on masennusdiagnoosi. Mutta kun minä menin paikalle (heille kotiin aamulla) ja kysyin lähdetkö kouluun äidin kanssa, niin lähti. Ja sitten siellä oli pakolliset keskustelut niiden oppilaiden kanssa, jotka olivat loukanneet ja nyt lapsi menee taas kouluun. Huh. En itse olisi keksinyt että menemiseni sinne auttaisi, (en asu lasten kanssa), mutta onneksi perheterapeutti keksi tällaisen.

Eristäytyminen ei auta lapsesi tilanteessa. Jonkinlaista aktiivisuutta tulisi pitää yllä. Kun olin itse suljetulla osastolla niin sielläkin oli aktiviteettejä joista piti valita pari. Oli taideterapiaa, kuntosalia ja rentoutusryhmää. Etukäteen laadittu viikko-ohjelma auttaa rutiineissa ja näin parantumisessa.

Vierailija kirjoitti:

Meidänkin 11-vuotias oli viikon pois koulusta ja on masennusdiagnoosi. Mutta kun minä menin paikalle (heille kotiin aamulla) ja kysyin lähdetkö kouluun äidin kanssa, niin lähti. Ja sitten siellä oli pakolliset keskustelut niiden oppilaiden kanssa, jotka olivat loukanneet ja nyt lapsi menee taas kouluun. Huh. En itse olisi keksinyt että menemiseni sinne auttaisi, (en asu lasten kanssa), mutta onneksi perheterapeutti keksi tällaisen.

Niin että en kyllä tajua, kenen lapsi on niin paljon pois koulusta, että se pitää jopa tuplata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöpäpotilaatkin ovat vain laiskoja ja itsekkäitä kun eivät lähde paranemaan ylös, ulos ja lenkille.

No syöpä onkin vähän eri asia. Sitä ei yritetä hoitaa normaalilla elämänrytmillä, toisin kuin masennusta.

Ei vakavaa masennusta hoideta lenkkeilyllä.

Vierailija kirjoitti:

Teini on vaan laiska ja isoisä oikeassa, liikkua pitäisi.

Mielestäsi masennus=laiskuus?

Tämän teinin kohdalla tuskin on kyseessä vain pieni alakuloisuus, jonka reipas liikunta parantaa.

Yritä nyt edes vähän laajentaa omaa näkemystäsi masennuksesta ja sen hoidosta.

Vierailija kirjoitti:

Kouluun ei ole jaksanut juurikaan mennä ja tulee tuplaamaan luokan. Eli ri mitään pikku masennusta vaan ihan kunnon, vakava masennus itsetuho-oireilla. Laihtunut silmissä, kalpea ja väsynyt. Psykiatri jaksaa luoda uskoa tulevaan, että olo ei ole ikuinen ja menee kyllä ohi, mutta nyt on huolehdittava lääkityksestä, yritettävä syödä ja hengitettävä tämäkin viikko läpi, vaste lääkkeistä vie aikansa ja oikeaa lääkitystä onkin vaikea löytää sillä se on enemmin tai vähemmin hakuammuntaa.

No, lapsen isoisä kuuli tästä sairaudesta ja on sitkeästi päättänyt ”auttaa”. Hän ilmestyy ovelle useita kertoja viikossa milloin minkäkin tapahtumalipun kanssa. Hän on vakuuttunut, että kun teini vaan lähtisi hänen kanssaan konserttiin/liikkumaan/ulos, kaikki olisi paremmin. Monena aamuna hän saapuu aikataulunsa kanssa ja alkaa patistelemaan ahdistunutta teiniä, eikä ymmärrä kun sanotaan, ettei jaksa, ei halua lähteä.

Isoisä yrittää saada teinin lupaamaan, että huomenna/ensi viikolla hän lähtee sinne ja sinne. Teini vastaa usein ettei tiedä, tai että ei jaksa lähteä, mutta isoisä ei ota kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa vaan virittelee jo seuraavaa tapahtumaa.

Kun ”lupaus” petetään, eikä teinillä olekaan voimia lähteä ihmisjoukkoihin nauttimaan asioista joista isoisä nauttii, alkaa voivottelu, syyllistäminen ja suostuttelu, kaikki samaan aikaan.

En jaksa enää, joten olen sanonut suoraan että lopettaa painostuksen teiniä kohtaan, mutta eihän tämä usko, kokee vain tarjoavan apuaan.

Mikä hitto auttaa näihin ”ylös, ulos ja lenkille” tyyppeihin?!

Miten ap itse suhtaudut tilanteeseen? Kannustat menemään edes hetkeksi vai haukut isoisän pystyyn?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöpäpotilaatkin ovat vain laiskoja ja itsekkäitä kun eivät lähde paranemaan ylös, ulos ja lenkille.

No syöpä onkin vähän eri asia. Sitä ei yritetä hoitaa normaalilla elämänrytmillä, toisin kuin masennusta.

Ei vakavaa masennusta hoideta lenkkeilyllä.

Ei meilläkään lasta olisi lenkkeily, tai kouluun menemisen pakottaminen auttanut. Ehkä se auttoi, kun koki, että kiusaajien toimiin puututtiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syöpäpotilaatkin ovat vain laiskoja ja itsekkäitä kun eivät lähde paranemaan ylös, ulos ja lenkille.

No syöpä onkin vähän eri asia. Sitä ei yritetä hoitaa normaalilla elämänrytmillä, toisin kuin masennusta.

Ei vakavaa masennusta hoideta lenkkeilyllä.

Ulos meneminen on osa hoitoa, oli ainakin minulle masennuksen ollessa vakavaa tasoa.

Lääkäri ja psykologi ohjasivat ensinnäkin käymään ulkona edes 5min päivässä ja pikkuhiljaa lisäämään määrää. Ohjasivat parempaan ruokavalioon ja aktiivisuuteen. Tottakai myös mukana olivat lääkkeet ja psykologilla käynti kerran viikossa. Mutta se aktiivisuus on todella tärkeää siellä vakavassakin masennuksessa. Jos kyseessä on psykoottinen masennus niin silloin tarvitaan jo ihan sairaalaa sen hoidossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kouluun ei ole jaksanut juurikaan mennä ja tulee tuplaamaan luokan. Eli ri mitään pikku masennusta vaan ihan kunnon, vakava masennus itsetuho-oireilla. Laihtunut silmissä, kalpea ja väsynyt. Psykiatri jaksaa luoda uskoa tulevaan, että olo ei ole ikuinen ja menee kyllä ohi, mutta nyt on huolehdittava lääkityksestä, yritettävä syödä ja hengitettävä tämäkin viikko läpi, vaste lääkkeistä vie aikansa ja oikeaa lääkitystä onkin vaikea löytää sillä se on enemmin tai vähemmin hakuammuntaa.

No, lapsen isoisä kuuli tästä sairaudesta ja on sitkeästi päättänyt ”auttaa”. Hän ilmestyy ovelle useita kertoja viikossa milloin minkäkin tapahtumalipun kanssa. Hän on vakuuttunut, että kun teini vaan lähtisi hänen kanssaan konserttiin/liikkumaan/ulos, kaikki olisi paremmin. Monena aamuna hän saapuu aikataulunsa kanssa ja alkaa patistelemaan ahdistunutta teiniä, eikä ymmärrä kun sanotaan, ettei jaksa, ei halua lähteä.

Isoisä yrittää saada teinin lupaamaan, että huomenna/ensi viikolla hän lähtee sinne ja sinne. Teini vastaa usein ettei tiedä, tai että ei jaksa lähteä, mutta isoisä ei ota kieltävää vastausta kuuleviin korviinsa vaan virittelee jo seuraavaa tapahtumaa.

Kun ”lupaus” petetään, eikä teinillä olekaan voimia lähteä ihmisjoukkoihin nauttimaan asioista joista isoisä nauttii, alkaa voivottelu, syyllistäminen ja suostuttelu, kaikki samaan aikaan.

En jaksa enää, joten olen sanonut suoraan että lopettaa painostuksen teiniä kohtaan, mutta eihän tämä usko, kokee vain tarjoavan apuaan.

Mikä hitto auttaa näihin ”ylös, ulos ja lenkille” tyyppeihin?!

Miten ap itse suhtaudut tilanteeseen? Kannustat menemään edes hetkeksi vai haukut isoisän pystyyn?

Niinpä tietysti, äidin vika tietysti, ja vielä kun on ap kaupanpäälle, ei syyllistä ole vaikea löytää.