Pelkään että kiinnynkö tulevaan vauvaan vielä sikiöaikana?

Minulla on ollut poikkeuksellisen vaikea raskaus. Ensimmäiset 5 kk oksentelin ja kävin tiputuksessa (hyperemeesi) ja päälle tuli liitoskivut, raskausdiabetes, matala verenpaine ja pyörtymisen tunne. Tämä kaikki vaikutti mieleen, että aloin jo olemaan todella väsynyt.

Nyt sitten vielä viikko sitten ultratessa lääkäri oli huomaavinaan jotain poikkeavaa, mutta peruikin puheensa, mutta tarkastellaan vielä ensi viikolla ultralla. Nyt on vielä päällä sekik pelko, onko lapsi vammainen, vaikka lääkäri sitten vakuutti ettei ultran mukaan ole. Lisäksi meinaa syntyä jo etuajassa, vuodelevossa olen.

Suurimman ajan raskaudesta olen ollut sairaslomalla.

Tämä on esikoiseni ja suoraan sanottuna raskausaika on ollut todella ikävää. En ole pystynyt nauttimaan raskaudesta kuin yksittäisinä hetkinä. Jo ultrakuvan saadessakin aloin syynäämään mahdollisia merkkejä sairauksista.

Ikävältä tuntuu sanoa, mutta Alkaa oksettaa jo koko raskaus, haluaisin näistä murheista, peloista ja huonoista oloista ja kivuista eroon vaikka päiväksi. Mutta en pääse!

En odottanut ikinä että raskaus voi tuntua tältä ja olla näin huolen täyttämää aikaa. Eikö kaikki vaan hehkuta raskautta ja uutta ihmettä? Sitten luen jostain palstalta miten on kehitysvamma havaittu vasta myöhemmin ja opoimishäiriöt vasta koulussa. Syntymänkään jälkeen ei siis "pääse pälkähästä" ja lapsen tarkkailusta, vaan sitten jatketaan stressaamista kehittyykö lapsi normaalisti. Entä jos ei kehitykään? Hyväksynkö silti lapsen ja rakastanko häntä?

Minulla oli jo kehittymässä ihania tunteita lasta kohtaan,mutta nyt pelkään kuollakseni, että lapsi ei synny elossa (äidillä oli kohtukuolema esikoisen kanssa laskettuna aikana), veljelle tuli aivovaurio synnytyksessä hapenpuutteessa josta on kärsinyt ja tuleekärsimään läpi elämänsä.

Onko minulla siis mitään hyvää odotettavissa tältä raskaudelta? Uskallanko kiintyä tähän lapseen, vai viedäänkö hänet minulta kohtukuoleman kautta? Tai sairastuuko hän vakavasti tai on jo nyt kehityshäiriöinen? Kokeeko hän koskaan rakkautta tai ynmärtääkö puhetta? Pystyykö kävelemään omilla jaloillaan?

Minua melkein vihastuttaa tämä, että en voi kontrolloida tätä raskautta. Miten meidän vanhempina käy jos kaikki menee puuta päin? Kestänkö lapsen kuoleman tai sairauden? En saa lomaa näistä piinaavista ajatuksista ja pelkään etten uskalla kiintyä lapseen vielä ollenkaan sikiöaikana,vaikka siihen kannustetaan.

Olen rakastava ja empaattinen ihminen ja tuntuu, että tämä epätietoisuus on liikaa!