Olenko masentunut, itsekeskeinen vai onko mun lähipiiri vain täynnä kus****tä?

Eli meillä on ollut todella rankka viimeiset kaksi vuotta. Läheisten sairastumista, mm. yksi lapsista.

Mun ystävät on tietoisia tästä kaikesta. Välillä haluaisin, että kysyisivät miten sairastuneet voi tai miten minä jaksan. Mutta ei. Ja jos sanon jotain asiasta, niin olen saanut kommentiksi "sen kanssa pitää oppia elämään" ja puheenaiheen vaihto. Ja se puheenaihe saattaa olla esimerkiksi se, miten heillä on stressiä.

Kutsuin muutaman läheisimmän ystävän illanistujaisiin ja vielä sanoin, että nyt kaikki otetaan rennosti ja nautitaan vapaa-ajasta. Ilta menikin niin, että he odottivat täyttä palvelua. Siis ihan kaikkeen. Lopulta tuntui, että mulle riittää ja pyysin toista itse hakemaan viinilasinsa keittiöstä jos sen haluaa. Tuhahdellen haki ja vihjaili, että olisipa kerrankin kiva vain olla kun on päässyt lähtemään ilman lapsia.

Mä oon ihan poikki ja tekisi mieli vain itkeä. Ei toki vain noiden takia, mutta tuntuu et tuo oli se viimeinen pisara. Oon oikeasti miettinyt, et saattaisin olla masentunut rankkojen juttujen jälkeen, mutta toisaalta taas ajattelen, että kai ystäviltä normaalisti saa edes vähän tukea? Tai ainakaan ne ei juoksuta ja kyselee sairaan lapsen vointia edes kerran vuodessa.