Miksi täällä monet vanhemmat vaikuttavat todella ankarilta ja jyrkiltä teini-ikäisten kasvatuksessa?

just näin

Juuri juttelin työkaverin kasvatusmetodeista, kiltin kunnollisen tytön on kyselemättä toteltava, pieninkin oma eriävä mielipide jyrätään kohtuuttomilla rangaistuksilla.

Kyseessä on kuitenkin jo parin kuukauden päästä 17v.

Joko saa koko iän alistetun ja sitä oireilevan tai välit poikki laittavan aikuisen kasvatettua.

Vierailija kirjoitti:

Juuri juttelin työkaverin kasvatusmetodeista, kiltin kunnollisen tytön on kyselemättä toteltava, pieninkin oma eriävä mielipide jyrätään kohtuuttomilla rangaistuksilla.

Kyseessä on kuitenkin jo parin kuukauden päästä 17v.

Joko saa koko iän alistetun ja sitä oireilevan tai välit poikki laittavan aikuisen kasvatettua.

Tämä just on niin käsittämätöntä. Kasvattavat lapsen jonka itsetunto ja itseluottamus ovat nolla. Ei tule pärjäämään työelämässä.

Havaintosi on väärä. Nykyään on todella harvinaista, että vanhemmat olisivat liian ankaria.

Vierailija kirjoitti:

Havaintosi on väärä. Nykyään on todella harvinaista, että vanhemmat olisivat liian ankaria.

Tuo liika ankaruus voi näkyä huonona käytöksenä kun vanhemmat eivät ole paikalla.

Vierailija kirjoitti:

Havaintosi on väärä. Nykyään on todella harvinaista, että vanhemmat olisivat liian ankaria.

Musta nykyään on paljon vanhempia, jotka eivät näe metsää puilta.

No mitä täällä palstalla aiheesta olleita keskusteluja, kun on lukenut, niin suurin osa tota järkyttävää ääripäätä näyttää olevan.

Aikaan saadaan vaan huonoitsetuntpinen aikuinen.

Epäilen että palstalla vaan esitetään jämäkkää vanhempaa, kotona ollaan jotain muuta.

Mä olen luonut omituisen välimuodon kaveriäitinä ja auktoriteettiäitinä ololle. :D Niin kauan kun hommat sujuu niin ollaan aika kaverillisia, jos ei suju niin auktoriteetti pomppaa esiin. Ollaan tosi hyvissä ja avoimissa väleissä, toivottavasti näin jatkuu aina. :) Tuen mutten vahdi, kannustan mutten tuputa. Meillä on teinin kanssa hauskaa yhdessä ja paljon tehdäänkin kaikkea yhdessä vielä.

Tietyt asiat olivat itsestään selviä- kotona jokainen hoiti huoneensa ja osuutensa kotitöistä, koskaan ei vittuiltu päin naamaa, raha-asiat hoidettiin hyvin (ei lainattu kenellekään eikä tehty velkaa), kaveria ei jätetty missään tilanteessa.

Toisaalta sitten yksi tytär kiersi kaverinsa kanssa Eurooppaa 16v:nä (luokan nörtein poika kaverina ja turvana)´, seuraavana kesänä 3 blondia vastaavalla reissulla. Kesä- ja iltatyöt aloittivat 15-16v:nä omasta halustaan, kotoa kuitenkin sai kaiken tarvitsemansa + harrastukset maksettiin. Oman rahan arvo oli silti suuri. Teineihin luotettiin ja he olivat luottamuksen arvoisia. Yleensä lasten kaveritkin hakeutuivat mielellään meille kun oli tilaa ja tekemistä, sai soittaa musaa ja grillailla pihalla itsekseen.

Välit on nyt vuosien jälkeenkin erinomaiset, tavataan pari kertaa kuukaudessa kaikkien kanssa ja viestitellään viikoittain montakin kertaa. Nyt  isommat sisarukset kouluttavat kuopusteiniä hienosti:D

Omassa nuoruudessani muistan kadehtineeni kaverini ja äitinsä suhdetta. Kyse ei ollut mistään "kaverivanhemmasta", mutta kuuntelevasta, joka näki kaverini ihmisenä eikä oman itsensä jatkeena. Säännöt oli selvät ja sovitut, rikkomisesta seurasi rangaistus mutta se ei ollut kohtuuton eikä mielivaltainen. Mitä enemmän kaverille tuli ikää, sitä enemmän hänellä oli neuvotteluvaraa asioissa. Hän ei saanut tahtoaan läpi joka asiassa, mutta äitinsä ymmärsi, että tietyt asiat ovat nuorelle tärkeitä.

Oma kotikasvatukseni taas oli juurikin "koska minä sanon niin". Lähtökohtaisesti kaikki oli "ei" ja jos mokasin, sain tosissani pelätä kotiin menemistä. Rangaistukset olivat ihan älyttömiä eivätkä mitenkään suhteessa "rikokseen" vaan enemmän vanhemman senhetkiseen mielialaan. Aina en edes tiennyt, mistä rangaistiin.

En ole nykyään juurikaan tekemisissä omien vanhempieni kanssa. Sen sijaan olen yhä kaverini mukana usein vanhempiensa luona pihatalkoissa ja auttelemassa milloin missäkin pikkujutussa. Ja edelleen kadehdin kaverini voittoa vanhempilotossa.

Uskon, että näitten sadismia hipovien kommenttien kirjoittajat eivät ole vanhempia lainkaan.

Jokaisessa kunnon perheessä pyritään ratkomaan ongelmia muuten kuin julmilla ua kohtuuttomilla rangaistuksilla

Vierailija kirjoitti:

Omassa nuoruudessani muistan kadehtineeni kaverini ja äitinsä suhdetta. Kyse ei ollut mistään "kaverivanhemmasta", mutta kuuntelevasta, joka näki kaverini ihmisenä eikä oman itsensä jatkeena. Säännöt oli selvät ja sovitut, rikkomisesta seurasi rangaistus mutta se ei ollut kohtuuton eikä mielivaltainen. Mitä enemmän kaverille tuli ikää, sitä enemmän hänellä oli neuvotteluvaraa asioissa. Hän ei saanut tahtoaan läpi joka asiassa, mutta äitinsä ymmärsi, että tietyt asiat ovat nuorelle tärkeitä.

Oma kotikasvatukseni taas oli juurikin "koska minä sanon niin". Lähtökohtaisesti kaikki oli "ei" ja jos mokasin, sain tosissani pelätä kotiin menemistä. Rangaistukset olivat ihan älyttömiä eivätkä mitenkään suhteessa "rikokseen" vaan enemmän vanhemman senhetkiseen mielialaan. Aina en edes tiennyt, mistä rangaistiin.

En ole nykyään juurikaan tekemisissä omien vanhempieni kanssa. Sen sijaan olen yhä kaverini mukana usein vanhempiensa luona pihatalkoissa ja auttelemassa milloin missäkin pikkujutussa. Ja edelleen kadehdin kaverini voittoa vanhempilotossa.

Mä pyrin olemaan juuri tuollainen. Mun kanssa voi aina neuvotella asiasta, mutta välistä sanon myös ei ja se tarkoittaa ei. Lapset tietävät, etten huvikseen ja mielivaltaisesti kiellä mitään. Jos kiellän, olen ehdoton ja perustelen miksi jotain ei saa tehdä.

Ollaan tosi hyvissä väleissä ja lapset kertovat avoimesti paljon asioitaan. Myös jotkut heidän ystävistään kertovat enemmän asioistaan minulle kuin omille vanhemmilleen.

Minulla on luottavainen olo lasteni tekemisestä nyt ja tiedän heistä kasvavan omaa järkeään käyttäviä tasapainoisia aikuisia.