Jatkaisitko liittoa järkisyistä, vaikka et rakasta?

Meillä on tällä hetkellä tilanne se, että 12 vuoden avioliitto on alkanut pahasti rakoilla. Minä haluaisin erota, mies ei varsinaisesti pistä hanttiin, mutta mieluiten kuitenkin pysyisi yhdessä. Suurimmat vaikeudet ovat alkaneet siitä, että minulla ja miehelläni on täysin erilaiset läheisyyden tarpeet, ja tähän asti minä olen lähes yksin vastannut kaikesta läheisyydestä tässä suhteessa. Minä pidin läheisyyttä yllä, mies pärjäsi hyvin ilmankin. Sama pätee myös henkiseen puoleen. Mitään syvää yhteenkuuluvuutta en ole koskaan miehen kanssa kokenut, vaikka olenkin häneen aikoinaan rakastunut ja rakastanutkin.
Nyt olen vaan muutaman vuden aikana niin totaalisesti uuvahtanut tähän yksipuoliseen suhteen ylläpitoon, että rakkaus on alkanut hiipua. En jaksa olla enää yksin se, joka koskettaa ja ylläpitää läheisyyttä, kun toinen ei tee koskaan puolestaan mitään. Seksi kyllä kelpaa, ja sitä on ollut viime vuosiin saakka, vaikka nyt tuntuu, etten pysty enää siihenkään ilman läheisyyttä. meidän välinen läheisyys on jotenkin väkinäistä ja jopa vaivaannuttavaa.
Vaakakupissa painaa lapset (8 ja 11 v.), eli ihan kevyesti tästä ei lähdetä. Ollaan käyty terapiatkin läpi, ja siellä tunnustin, etten enää rakasta miestäni. Mies puolestaan sanoo, ettei enää tiedä, mitä se rakkaus on. Siitä huolimatta haluaa jatkaa liittoa. Minä taas haluaisin avioliiton, jossa tunnen rakastavani miestäni. Sitä sanotaan, että rakastaminen on tahdon asia. Minä NIIN haluaisin rakastaa miestäni, mutta kun en vaan enää löydä sitä tunnetta. Olen miettinyt tätä asiaa varmaan kaksi vuotta, ja herätellä tunteitani - turhaan. Mitä ihmettä tässä tekisi? Vaikka kuinka haluaisin, niin järkiliittoon minusta ei taida olla.