Runo rakkaalle....

En tunne kosketusta. Ei halausta, ei suudelmaa. En kuule enää sinun nauruasi. Haluaisin sanoa sinulle sen vielä: Rakastan sinua! En rakkauden tähden vaan siksi, koska annoit minulle syyn siihen. Näin sen katseestasi ja tunnen sen vieläkin, sydämessäni. Rakastit ja rakastat minua, ehkä? Annoin sinulle sydämeni ja rakkauteni, enkä kadu sitä. En nyt, enkä koskaan.
On niin ikävä. En päästä sinua irti. Tiedän, että on pakko, mutta ei vielä. Ehkä huomenna, ehkä joskus. Ehkä sitten kun syyssade voittaa kyynelvirran? Lupasin rakastaa sinua nyt ja aina. Se koskee kaikkein eniten. Sattuu. Rikoin lupauksen rakkaudesta, elämästä. Annoinko liian vähän? Ymmärsinkö väärin? En tiedä, siksi olen hämilläni ja hiukan hukassa. Olen pahoillani, jos loukkasin. Jos näin tein, pyydän anteeksi. Koko sydämestäni ja koko kropallani.
Sanoin sinulle:" pelkäänkö enemmän rakkautta, kuin sitä, että menettäisin sinut"? Ehkä siksi kirjoitan tätä, nyt yksin ja mietin annoinko aiheen tähän. Ehkä? En tiedä?
" Jos osaisin laulaa. Laulaisin sen kauneimman laulun, jota ei ennen ole kuultu. Jos runon kirjoittaisin niin sen sanat eivät tulisi kynästä vaan sielustani ja aitona. Sanat ovat sanoja, mutta jos ne kertovat sinusta ja rakkaudesta, niitä ei voi olla liikaa. Haluaisin lausua sen sinulle tähtitaivaan alla, koska rakkaus on kuin tähti, joka sammuu, jos annat sille luvan, mutta ei, en anna sille lupaa. En koskaan. Koska jos sen teen niin rakkautta ei ole olemassa. Antaisin periksi elämälle ja rakkaudelle ja se olisi väärin sinua ja minua kohtaan. Olisi liian helppo luovuttaa ja yrittää unohtaa. Se mitä tunnen. Tunnen nyt. vaikka se sumentaa ajatukseni ja järkeni. Haluan tuntea, koska tiedän, että se on sen arvoista.
Jos elämä antaa vielä tilaisuuden rakkaudelle en pyytäisi liikaa. Vain sitä, että voisin kertoa sinulle kuinka paljon välitän ja rakastan sinua. Vaikka aurinko paistaisi joka päivä kauniisti, sinun kanssasi se paistaa aina kauniimmin....