Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Katkeruus sairastumisesta lähipiiriä kohtaan
12.11.2018 |
En tiedä, miten saisin kerrottua asiani lyhyesti. Sairastin syövän ja sen jälkeen paljon muita juttuja, nykyisin olen pysyvästi sairas fyysisesti. Minulla on katkeruutta lähipiiriäni kohtaan. Ennen omaa sairastumista toinen vanhemmistani oli kuollut jokin aikaa sitten, ja toinen kaipasi paljon tukea ja asioiden järjestelyyn osallistumista sen jälkeen. Itse olin nuori yh ja olin vihdoin aloittanut opiskelun. Minua ahdisti, kun toinen vanhemmista lähetti esim. kesken koulupäivän tekstiviestejä kuolinpesän järjestelyistä ja itsekin yritin vain selviytyä elämästä ja surusta - sanoinkin sen silloin vanhemmalle, että en jaksa olla niin paljon läsnä kun hän toivoisi, mutta hän ei välittänyt. Uskon stressin osittain aiheuttaneen sairastumisen minussa. Ja sitten taas kun itse olin sairas, oma perhe ei oikein jaksanut/halunnut tukea, sisarukset eivät halunneet ottaa lasta hoitoon ja pitkään jatkuvaa sairasteluani ei oikein ymmärretty tai huomioitu. Lopulta aloin vaan jättäytyä pois näiden ihmisten seurasta, kun tajusin, että eivät he oikeasti halua nähdä tilannettani tai olla mukana alaspäin menevässä elämässäni.
Nykyisin vanhempani haluaisi auttaa paljon ja osallistua lapseni elämään ja olen tästä suuttunut, koska enemmän hän olisi auttanut aikaisemmin, jos olisi auttanut minua paranemaan ja pärjäämään paremmin, ja olisi antanut tilaa selviytyä ja pärjätä toisen vanhemman kuoleman jälkeen. En oikein luota häneen lapsen kanssa, koska eihän hän minullekaan ole osannut olla vanhempana tukena, vaan odottanut enemmänkin päinvastaista.
Meillä on tavallaan ollut perheessä aina kulttuuri, että vaikeista asioista olisi hyvä vaieta ja kestää nöyrästi, että ei häiritse muita. Sairastumiseni ja avuntarpeeni loukkasi tätä. Olen monta kertaa miettinyt, että asiat olisivat menneet paljon paremmin, jos olisin ollut sairastuessa kauempana "tukiverkosta" ja olisin ollut kokonaan vaikka sossun tuen varassa. Lapsi olisi varmaan joksikin aikaa sijoitettu ja olisin saanut parantua rauhassa ilman että kannustettiin pärjäämään yli omien voimavarojen, olettaen siis, että kaikki sossun kanssa olisi mennyt hyvin. Minulla oli tosi avuton olo, kun aistin toisten turhautumisen ja kyllästymisen, että VIELÄKÄÄN en voi paremmin. Sitten pikkuhiljaa aloin jättäytyä pois tapaamisista ja lakata vastaamasta viesteihin, koska en jaksa velvollisuudesta esittää pirteää ja hyvinvoivaa, ja tiedän kokemuksesta että huonosti voimista ei vastaanoteta hyvin.
Toisaalta kyllä ymmärrän, että tilanne on ollut kuormittava myös muille. Jouduin kuitenkin mielestäni epäreilun vaikeaan tilanteeseen, koska sosiaalitoimesta ei saatu riittävää tukea kun tukiverkkoa katsottiin olevan, se tukiverkko ei vaan ollut kovin kannatteleva. En tajunnut kuin vasta pikkuhiljaa, että en saa tarpeeksi apua, ja että olisin todella tarvinnut enemmän, vaikka perheeni ei sitä hyväksynyt.
Tällainen on varmaan jonkin verran yleistä sairauden jälkeen? Haluaisin jollain tavalla päästä eroon katkeruudesta, ajatuksen tasolla ymmärrän, että ei kannata vihata toisia jotka teki ehkä parhaansa, vaikkei se paljon ollutkaan, ja myös oma kommunikointi on varmaan osittain ollut puutteellista. Pitäisi varmaan mennä terapiaan. Kiitos purkautumisesta.
Kommentit (7)
Vakava sairastuminen on myös sairastuneen läheisille kova paikka. Heille selviytymiskeinona oli tuo etääntyminen. Itse nuorena syövästä parantuneena, huomasin että äitini oli pakko purkaa meilkein jokaiselle vastaantulijalle tilanteeni, kun sairastin ja kävin läpi hoitoja. Ärsyttävää se oli, aika hemmetin ärsyttävää. Puhuin äitini kanssa ja hän ymmärsi. Itselleni oli tärkeintä, että läheiseni ymmärsivät tilanteeni mutta eivät ns. kylpeneet siinä 24/7. Viikonloput vanhempieni luona olivat ihania kun asiat eivät pyörineet syövän ympärillä vaan tehtiin aivan normiasioita, kuten käytiin saunassa yms.
En itsekkään saanut mitään ihmeellistä apua sairastaessani. Pari kertaa äitini siivosi kotimme.
Ymmärrän katkeruutesi, mutta se tuo ainoastaan sinulle hallaa. Se ei vie asioita eteenpäin eikä auta sinun toipumisessasi. Oletko kysynyt polilta kriisihoitajaa? Itse kävin hoitojen aikana 2x kuussa ja nykyään 1x kuussa. Ilman terapiaa en olisi henkisesti selvinnyt. Minulle ainakin hoitojen alussa heti tätä ehdotettiin ja oikeastaan lääkäri määräsi menemään ainakin kerran. Ainakin täällä TAYSissa tuo on ihan ilmaista :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vakava sairastuminen on myös sairastuneen läheisille kova paikka. Heille selviytymiskeinona oli tuo etääntyminen. Itse nuorena syövästä parantuneena, huomasin että äitini oli pakko purkaa meilkein jokaiselle vastaantulijalle tilanteeni, kun sairastin ja kävin läpi hoitoja. Ärsyttävää se oli, aika hemmetin ärsyttävää. Puhuin äitini kanssa ja hän ymmärsi. Itselleni oli tärkeintä, että läheiseni ymmärsivät tilanteeni mutta eivät ns. kylpeneet siinä 24/7. Viikonloput vanhempieni luona olivat ihania kun asiat eivät pyörineet syövän ympärillä vaan tehtiin aivan normiasioita, kuten käytiin saunassa yms.
En itsekkään saanut mitään ihmeellistä apua sairastaessani. Pari kertaa äitini siivosi kotimme.
Ymmärrän katkeruutesi, mutta se tuo ainoastaan sinulle hallaa. Se ei vie asioita eteenpäin eikä auta sinun toipumisessasi. Oletko kysynyt polilta kriisihoitajaa? Itse kävin hoitojen aikana 2x kuussa ja nykyään 1x kuussa. Ilman terapiaa en olisi henkisesti selvinnyt. Minulle ainakin hoitojen alussa heti tätä ehdotettiin ja oikeastaan lääkäri määräsi menemään ainakin kerran. Ainakin täällä TAYSissa tuo on ihan ilmaista :)
Mulla syöpä oli aika nopeasti ohi, mutta sen jälkeen tilanne jatkui aika kaoottisena pitkään. Olin vähän niin kuin hankala asiakas eri poliklinikoiden välillä enkä kuulunut oikein mihinkään ja aina se oli sellaista, että nyt varmaan ongelmat helpottaa, mutta sitten taas tuli jotain. Ap
Hyvin jaksoin lukea tekstisi ja minusta on aivan ymmärrettävää, että tunnet katkeruutta. Terapiaa minäkin suosittelisin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vakava sairastuminen on myös sairastuneen läheisille kova paikka. Heille selviytymiskeinona oli tuo etääntyminen. Itse nuorena syövästä parantuneena, huomasin että äitini oli pakko purkaa meilkein jokaiselle vastaantulijalle tilanteeni, kun sairastin ja kävin läpi hoitoja. Ärsyttävää se oli, aika hemmetin ärsyttävää. Puhuin äitini kanssa ja hän ymmärsi. Itselleni oli tärkeintä, että läheiseni ymmärsivät tilanteeni mutta eivät ns. kylpeneet siinä 24/7. Viikonloput vanhempieni luona olivat ihania kun asiat eivät pyörineet syövän ympärillä vaan tehtiin aivan normiasioita, kuten käytiin saunassa yms.
En itsekkään saanut mitään ihmeellistä apua sairastaessani. Pari kertaa äitini siivosi kotimme.
Ymmärrän katkeruutesi, mutta se tuo ainoastaan sinulle hallaa. Se ei vie asioita eteenpäin eikä auta sinun toipumisessasi. Oletko kysynyt polilta kriisihoitajaa? Itse kävin hoitojen aikana 2x kuussa ja nykyään 1x kuussa. Ilman terapiaa en olisi henkisesti selvinnyt. Minulle ainakin hoitojen alussa heti tätä ehdotettiin ja oikeastaan lääkäri määräsi menemään ainakin kerran. Ainakin täällä TAYSissa tuo on ihan ilmaista :)
Mulla syöpä oli aika nopeasti ohi, mutta sen jälkeen tilanne jatkui aika kaoottisena pitkään. Olin vähän niin kuin hankala asiakas eri poliklinikoiden välillä enkä kuulunut oikein mihinkään ja aina se oli sellaista, että nyt varmaan ongelmat helpottaa, mutta sitten taas tuli jotain. Ap
Syöpää minulla ei ole ollut, mutta oman kokemuksen mukaan on just pahinta tuo, että luulee, että nyt alkaa sujumaan paremmin, mutta sitten taas tuleekin uusi takaisku. Syö ihmistä todella ja voi murskata perusturvallisuuden tunteen. Tsemppiä ja haleja sulle!
-4
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vakava sairastuminen on myös sairastuneen läheisille kova paikka. Heille selviytymiskeinona oli tuo etääntyminen. Itse nuorena syövästä parantuneena, huomasin että äitini oli pakko purkaa meilkein jokaiselle vastaantulijalle tilanteeni, kun sairastin ja kävin läpi hoitoja. Ärsyttävää se oli, aika hemmetin ärsyttävää. Puhuin äitini kanssa ja hän ymmärsi. Itselleni oli tärkeintä, että läheiseni ymmärsivät tilanteeni mutta eivät ns. kylpeneet siinä 24/7. Viikonloput vanhempieni luona olivat ihania kun asiat eivät pyörineet syövän ympärillä vaan tehtiin aivan normiasioita, kuten käytiin saunassa yms.
En itsekkään saanut mitään ihmeellistä apua sairastaessani. Pari kertaa äitini siivosi kotimme.
Ymmärrän katkeruutesi, mutta se tuo ainoastaan sinulle hallaa. Se ei vie asioita eteenpäin eikä auta sinun toipumisessasi. Oletko kysynyt polilta kriisihoitajaa? Itse kävin hoitojen aikana 2x kuussa ja nykyään 1x kuussa. Ilman terapiaa en olisi henkisesti selvinnyt. Minulle ainakin hoitojen alussa heti tätä ehdotettiin ja oikeastaan lääkäri määräsi menemään ainakin kerran. Ainakin täällä TAYSissa tuo on ihan ilmaista :)
Mulla syöpä oli aika nopeasti ohi, mutta sen jälkeen tilanne jatkui aika kaoottisena pitkään. Olin vähän niin kuin hankala asiakas eri poliklinikoiden välillä enkä kuulunut oikein mihinkään ja aina se oli sellaista, että nyt varmaan ongelmat helpottaa, mutta sitten taas tuli jotain. Ap
Itselläni hoidot eivät kestäneet kuin puoli vuotta ja sitten vielä kuukausi kotona ja takaisin töihin. Mutta kannustan nyt soittamaan polille ja kertomaan, että henkinen jaksaminen on huonolla jamalla ja haluaisit päästä juttelemaan tästä jonkun kanssa. Vaikka olisitkin useamman polin asiakas, niin sinulla on oikeus päästä juttelemaan terapeutin kanssa.
Lääkärille kannattaa myös kertoa näistä asioista, koska ne ovat tärkeässä osassa toipumista. Hän voi myös ottaa yhteyttä suoraan terapeuttiin tai hoitajiin, jotka järjestävät ajan. Minulta lääkäri ainakin kysyy aina yleisesti jaksamisesta kontrollikäynneillä.
Oma terapeuttini myös kysyi haluaisinko esim. Mieheni jollekkin käynnille mukaan. Itse en kokenut sitä tarpeelliseksi, mutta ehkä sinun tilanteessasi se voisi olla hyvä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaat hyvin analysoida tilannetta etkä ole mitenkään liian katkera, ihan luonnollisia noi tunteet on.
Kirjoitit kuitenkin:
Vierailija kirjoitti:
... yritin vain selviytyä elämästä ja surusta - sanoinkin sen silloin vanhemmalle, että en jaksa olla niin paljon läsnä kun hän toivoisi, mutta hän ei välittänyt.
...Nykyisin vanhempani haluaisi auttaa paljon ja osallistua lapseni elämään ja olen tästä suuttunut, koska enemmän hän olisi auttanut aikaisemmin, jos olisi auttanut minua paranemaan ja pärjäämään paremmin, ja olisi antanut tilaa selviytyä ja pärjätä toisen vanhemman kuoleman jälkeen.
Auttaisiko sua jos ajattelisit, että molemmat epäonnistuitte siinä avun antamisessa toiselle pahimmalla hetkellä? Eikö vanhempasikin menettänyt puolisonsa? Nyt hänellä olisi voimia olla enemmän tukenasi. Kannattaa silti hakea muutakin apua jaksamiseensa, mutta kyllä siitä lähipiirin säilyttämisestä oma tukensa on, jotta voisi puhua nimenomaan turvaVERKOSTA.
Toivon kaikkea hyvää elämääsi!
Alue: Aihe vapaa
Oho, olipa pitkä teksti, ei tuota varmaan kukaan jaksanut lukea :D ap