Mikä koululaisia vaivaa?
Hämmästelen vanhempien jatkuvaa tarvetta osallistua lastensa koulunkäyntiin.
Aamulla äiti herättää, varmistaa että reppuun on pakattu kaikki tarpeellinen, laittaa aamiaisen ja syöttää sen lapsukaiselle. Huolehtii että koulumatkalle lähdetään ajoissa.
Illalla lasta patistetaan ottamaan läksykirjat esiin. Sitten tehdään yhdessä kotitehtävät. Kun on kokeita, vanhemmilla on paljon koulutöitä. Kesällä kootaan kasvio.
Halloota halloo.
Koulu on lapsen ja nuoren työ.
Ei vanhempien. Jos lapsi ei osaa tehdä läksyjään, se on viesti opettajalle. Opetus ei toiminut niin kuin piti, mietitään seuraavana päivänä koulussa uudelleen.
Mitä lapsi oppii, jos vanhemmat höösäävät jatkuvasti apukuskina ja paikkaamassa?
Tietysti sen, että kyllä äiti vastaa viime kädessä.
Kun menin ekalle luokalle, siitä alkoi koulutie. Minun koulutieni, ei äidin ja isän.
Ei olisi tullut mieleenkään, että vanhempien olisi tarvinnut potkia mua hoitamaan hommani, saati tehdä koulutyöt puolestani.
Koulusta tietysti juteltiin ja kerroin mitä sinne kuului. Siinä kaikki.
Kommentit (9)
On lukuisia oppilaita, joita pitäisi oikeasti paapoa, tarkoitan edes jonkinlaista kiinnostusta lasta ja hänen koulunkäyntiään kohtaan. Olen nähnyt niin paljon oppilaita, jotka ovat täysin heitteillä ja omillaan. Ilman vanhempien mitään tukea harva kasvaa oikeasti hyvään aikuisuuteen ilman sisäisiä vammoja. Vamma on myös kovuus ja pärjäämisen pakko aikuisena.
Nykyinen ops edellyttää osallistamista. Sama homma alkaa jo päiväkodissa.
Tämä on niin väärin. Koulu on koko perheen juttu! Ei lapsen kuulukaan oppia, että hän on yksin. Hän on yhteisön jäsen. Ei meidän tarvitse opettaa, että maailmassa pitää pärjätä yksin ja niellä kaikki ikävä. Opetetaan sen sijaan, että maailma pyörii ja toimii, kun kaikki tekevät osansa ja jeesaavaat toisiaan. Kaikki tarvitsevat apua ja joskus ja kaikki voivat auttaa joskus. Ei kukaan pärjää täysin yksin ja ei tarvitse pärjätä.
Olen yhdestä tutusta pienestä pojasta huomannut, että vanhemman epävarmuus lapsen pärjäämisestä on tarttunut poikaansa ja tarvii "apua" joka asiassa, koska ei luota itseensä ja kykyihinsä. Lapsi osaa tehtävänsä, mutta on epävarma joka vastauksesta ja tuntuu pelkäävän sanovansa väärän vastauksen, vaikka yleensä vastaukset ovat aivan oikein. Sitten se vanhempi höösää ympärillä ja melkein kirjoittaa vastaukset valmiiksi.
Mä kyselin läksyjen perään pari ekaa vuotta ja katselin niitä välillä lasten kanssa. Sitten siirryin taka-alalle ja siellä olen pysynyt. Luotan siihen että läksyt tehdään ilman että mä patistan, niin ne on tehtykin. En tule katsomaan niiden läksyjen tekoa enkä kokeisiin lukemista mutta olen sanonut että olen käytettävissä milloin vaan. Että jos yhtään ihmetyttää joku asia niin autan mielelläni. Viimeksi analysoitiin ensimmäistä maailmansotaa kasiluokkalaisen kanssa.
Tosin mulla on sinänsä tosi helppo tilanne kun molemmat lapset on luonnostaan tunnollisia ja fiksuja. Varmasti jos olisi oppimisvaikeuksia, lukihäiriötä tai jotain niin ottaisin aktiivisemmin itse osaa.
Minä osallistun lasteni koulunkäyntiin aktiivisesti, ihan siitä syystä, että se kiinnostaa minua. Läksyt tarkastamme lähes aina, ja samalla käydään milenkiintoisia keskusteluja esim. historiasta ja maantiedosta. Samalla lapsen tieto asiasta syventyy, ja kyllä itsekin opin välillä ihan uutta. Opeteltavia asioita on kiva palauttaa mieleen sieltä omilta kouluajoilta, ja onhan opetussuunnitelmat kovasti niiltä ajoilta muuttuneetkin. Katson hyödylliseksi myös jakaa omia kikkoja, vaikka prepositioiden opetteluun. Tarvitseeko sen lapsen tehdä työnsä vaikeamman kautta, jos minulla on sitä helpottava vinkki takataskussa.
Lasten kasvatusta ei voi enää ulkoistaa kouluille vaan koulut vaatii kodeilta enemmän. Tuo kaikki on sitä rakkautta ja aitoa läsnäoloa lapsille <3 #varttipäivässäeienääriitä
Isä hoitaa nuo yhdes perhees jonka elämää seuraan.
Ei kai koululaisia mikään vaivaa, jos vanhemmat paapovat liikaa. Miksi et kysynyt, mikä vanhempia vaivaa?