Läheistenkään ihmisten kuolema ei liikuta mua paljoa, tuntuu että pitää pakottaa surua tms. jos joku kuolee

Mä olen ollut reilu 20-vuotisen elämäni aikana noin kymmenissä hautajaisissa, joista yhdet olivat oman isäni ja sen menetyksen jälkeen en ole enää oikein reagoinut muiden sukulaisten kuolemiin. Esimerkkinä vaikka pappani hautajaiset noin pari vuotta sitten, en iteknyt kun mulle papan kuolemasta kerrottiin eikä myöskään hautajaiset herättäneet mitään tuntemuksia, vaikka olinkin papan kanssa tosi läheinen toisin kuin serkkuni, jotka eivät olleet pappaa edes moneen vuoteen nähneet ja pillittivät silmät päästään hautajaisissa. Mä olen kai vaan jotenkin turtunut suruun ja kuolemaan niin, ettei enää oikein hetkauta. Ainut, jonka kuolema ajatuksenkin tasolla itkettää on lemmikkikoirani...

Et välttis ole kylmä ihminen vaan psykopaatti. Ei siinä mitään pahaa ole, minkäs ihminen itselleen voi.

Oletteko miettineet, että olisiko teillä aspergerin oireyhtymä?

Narsisti

Olet sentään huomannut, että sinussa on eroa muihin ihmisiin verrattuna.

Ootko masentunut? Voimaa sulle.

Hautajaisissa useimmat itkevät ihan muita asioita kuin vainajaa. Itketään omia suruja, elämän rajallisuutta tms. Hautajaistilanne on suunniteltu manipuloimaan itku esiin, jotta ihmiset pääsevät suremaan. Tietyt riitit, ympäristö ja ennen kaikkea musiikki on tarkoituksella suunniteltu herkistäväksi. Eivät ne siellä itkevät välttämättä sure sen enempää, jahka juhlat ovat päättyneet. 

Itse koen yleensä vain ohimenevää herkistymistä ja empatiaa niitä kohtaan, joiden elämään kuolema vaikuttaa enemmän kuin minun. Olen haudannut isovanhemmat ja isäni, joitakin kaukaisempia sukulaisia ja pari työkaveria. Vielä minulta ei ole kuollut ketään, jota olisin todella jäänyt kaipaamaan. Suru on niillä, joiden arjessa ja koko elämässä on aukko. Jos minulta kuolee isoäiti, jota olen nähnyt kerran vuodessa ja jonka kanssa ei ole mitään yhteistä ollut, niin enhän minä siitä romuksi mene, koska hänen kuolemansa ei vaikuttanut arkeeni mitenkään. Isäni kuollessa surin enemmän hänen elämäänsä ja kaikkea sitä, mitä ei ollut. Ikävä ei jäänyt sitä, mitä oli.

Jos menettäisin vaikka puolisoni surisin varmaan loppuelämäni. Mutta lopulta meillä useimmilla ei ole tukuittain sellaisia ihmisiä, joiden lähtö rikkoo sydämen ja elämän. 

Voin anonyymisti tunnustaa, että kun mieheni isoisä kuoli, olin ainoastaan ärsyyntynyt, sillä kuolema aiheutti omaan kalenteriini muutoksia ja teetti kaiken maailman pikku juttuja kuten lapsille hautajaisvaatteiden hankintaa. Hautajaisissa muiden suru joskus liikuttaa, mutta en ikinä itke. Häpeän kyyneleitäni. 

Olen jotenkin tosi kamala ihminen. Jos ihminen olisi minulle läheinen, en toipuisi koskaan. Mutta minulle läheisiä ovat vain mieheni ja lapseni. Saattaisin olla hyvin itsekkäästi harmistunut, jos anoppini menehtyisi, sillä siinä menisi lasten ainoa mummo ja meidän ainoa lapsenvahti. Jos oma äitini kuolisi, olisin helpottunut. Sisaruksistani en osaa sanoa, emme ole läheisiä ollenkaan. 

Jep, saa kivittää. 

Jos tuttujen ihmisten kuolema ei tunnu miltään, on kyllä jotain vikaa päässä, masennus, asperger tai mitä tässä nyt on lueteltu.

Sarjamurhaajat on tälläisiä ihmisiä joilla ei ole normaaleja tunteita.

Ei varmaan sitten voi tuntea mitään muitakaan tunteita jos ei surua tunne, iloa, rakkautta jne. Todella köyhää elämää.

Minulla on isoäitiä ikävä vieläkin vaikka hänen kuolemastaan on jo 32 vuotta. Isäni kuolemasta taas ajattelin että se ei tule tuntumaan missään koska ei olla läheisiä ja isäni oli alkoholisti, oli välillä 16 vuottakin etten nähnytkään häntä. Sitten isäni sairastui, enkä heti edes mennyt käymään, ajattelin että menen sitten kun on paremmat kelit ajaa jne. mutta sitten hänen hoitajansa soitti että pitää mennä käymään että isä on niin huonossa kunnossa (minä kun olen hänen ainoa lapsensa ja vaimonsa oli kuollut vuosia sitten).

Kyllä se oli kauhea tunne kun näki isän kutistuneena avuttomaksi luurangoksi. Tunsin suurta ahdistusta etten ollut käynyt aikaisemmin, hän oli kuitenkin isäni, ja ihminen hänkin vikoineen kaikkineen, tunsin itseni huonoksi ihmiseksi ja tyttäreksi, siitä huolimatta että isäni oli huono isä. Jotenkin vasta siinä vaiheessa tajusin sen kunnolla, että isäni on ollut lapsena ja nuorena erilainen ihminen kuin se minkä minä tunsin, ei äitini ihastuntu aikoinaan mihinkään tuppisuuhun juoppoon. Yritin isältä vielä kysellä hänen lapsuudestaan mutta ei hän paljon pystynyt enää puhumaan.

Isän kuoleman jälkeen luin kaikki hänen paperinsa, ja niistä löytyikin järkyttäviä yllätyksiä, siitä millainen ihminen hän oli ja minkälainen mielenterveyssairaus hänellä oli mistä en ollut tiennyt mitään. Se selitti paljon, mutta myös laittoi minut joksikin aikaa vähän suorastaan sekaisin.

Eli, vaikka luulin ettei tunnu missään kun isästä aika jättää, niin tunsin paljon tunteita, yllättäviäkin, olisi todella outoa jos en olisi oikeasti tuntenut mitään.